Oodi Geuzelle, osa 5: Timmermans Oude Geuze & Lambiek Fabriek Brett-Elle Oude Geuze

Tällä kertaa on vuorossa kaksi varsin erimittaisen historian omaavaa toimijaa: kolmesataa vuotta mestaroinut Timmermans sekä lajin nuori tulokas, vuonna 2016 aloittanut Lambiek Fabriek. Aloitetaan turinointi arvojärjestyksessä eli pitkä historia edellä.

Tässä vielä linkki alustukseen ja listaan muista muista käsiteltävistä oluista.

Geuze #10:

Timmermans Oude Geuze

Brouwerij Timmermans, Dilbeek-Itterbeek

6,7%

Panimo perustettu: 1702

Pitkän tien kulkeneen Timmermansin tarina alkaa jo reilun 300 vuoden takaa, jolloin paikalla jo sijainneella maatilalla aloitettiin oluen valmistus. Aloitusvuodeksi voitaisiin ilmeisesti tulkita jopa 1692, mutta mennään me nyt tällä panimon itsensäkin käyttämällä, ”myöhäisemmällä” ajankohdalla.

Timmermansin nimi oli tuohon aikaan vielä outo käsite itterbeekiläisen kylän kujilla ja panimo kulki tilanomistaja Jan Vandermeulen nimeä mukailevan Browerij De Mol –tunnuksen alla. Myyräpanimon ajoilta on peräisin edelleen käytössä oleva myyrälogo, joka löytyy mm. Oude Geuzen korkista. Itse tosin katsoin ensin, että kyseessä olisi pingviini, mikä olisi kieltämättä ollut hieman erikoista.

Se, millaista olutta 1700-luvun sitten valmistettiin on hieman hämärän peitossa, mutta aikakirjoista löytyy kuvauksia ruskeasta, todennäköisesti vehnää sisältäneestä oluesta. Tilalla oli joka tapauksessa jo tuolloin oma humalatarha ja mahdollisuus humalten kuivatukseen, mutta myös ihka omasta koelshipistä löytyy mainintoja. Lambic tai sen kaltainen olut on siis melko vahvapohjainen, joskaan ei ykstuumaan todeksi uumoiltu vaihtoehto oikeaksi vastaukseksi.

Timmermansin suku tulee kuvioihin vasta 1900-luvun alussa, jolloin Gerard Frans Timmermans nai panimo-omistaja Paul Josef Walravensin nuorimman tyttären. Frans vaimoineen osti appiukon yrityksen ja jatkoi sen tarinaa kohti nykypäivää. Myyntihetkellä De Molin nimi oli jo jäänyt historiaan ja panimo totteli nimeä Het Molleken. Nähtävästi tällä nimellä myös jatkettiin, sillä nimi Brouwerij Timmermans otettiin käyttöön vasta Fransin kuoleman (1959) jälkeen.

Kuten aiempien panimokertomusten myötä saattaakin arvata, toimi myös Frans Timmermans kylänsä pormestarina yrittäjyyden ohessa (1929-1955). Kun Frans menehtyi, siirsi hänen vävypoika Paul van Cutsem panimotoiminnan esikoisensa Raoulin vastuulle samalla, kun vaihtoi nimen Timmermansiksi. Myöhemmin myös Raoulin panimoalaa opiskellut pikkuveli Jacques tuli mukaan toimintaan ja kaksikko aloitti mm. Kriekin valmistuksen 60-luvun alussa. Samaan aikaan testailtiin myös rypäleiden käyttöä maustamiseen, mistä luovuttiin varsin pian niiden tuoman liian kepeän makulisän vuoksi.

Van Cutsemin veljekset tekivät Timmermansista yhden suurimmista lambicvalmistajista, jonka kasvu perustui lambicin välittämiseen sekoittajille ja muille panimoille. Kasvun myötä yritys toimi hetken aikaa myös jakelijan roolissa. 1900-luvun jälkimmäinen puolisko noudatteli myös Timmermansin tuotannossa alan yleistä trendiä: tuotevalikoima painottui makeutettuihin, erinäisin luonnonantimin maustettuihin lambiceihin, joskin eteenpäin edelleen myyty, perinteinen geuze tarjosikin edelleen vakaan jalansijan toiminnalle.

Timmermans Oude Geuze

Lisävauhtia kasvuun haettiin myös osuuksia kauppaamalla. Belgialainen, tätä nykyä maailman suurin savukepaperivalmistaja Rizla lähti mukaan toimintaan ottamalla käytännössä vetovastuun pienen, 50%:n ja yhden lisäosakkeen vahvuisen enemmistön voimin. Panimon johtoon astui Michael Painblanc ja Raoul van Cutsem vetäytyi hiljalleen toiminnasta.

Timmermans päätyi 1993 nykyiseen omistukseen John Martin NV:n hankkiessa enemmistöosuuden Rizlalta. John Martinhan oli aiemmin havitellut myös Brasserie Eyelenboschia, joka kuitenkin päätyi Mort Subiten varastokäyttöön. John Martinin myötä 0,75-litraisista pulloista luovuttiin ja oluita alettiin pakkaamaan 0,25l ja 0,33l pulloihin sekä 0,33l tölkkeihin. Jacques van Cutsem hyppäsi kelkasta ansaitulle eläkkeellä vuonna 2004, minkä myötä John Martininista tuli panimon täysvaltainen hallitsija. Jacques jatkoi vielä neuvonantajan roolissa. Hänen poikansa Frédéric Van Cutsemista tuli sen sijaan John Martin’s yhtiöiden operatiiviinen johtaja.

John Martinin, tai nykyisin jo touhuja jatkaneen Anthony Martinin, myötä myös oman, perinteisen geuzen tuotanto palautettiin paikalleen toimintastrategiaan, samoin kuin jo pitkän ajan takaa tuttu kriekikin. Tämä tosin tapahtui vasta reilummin 2000-luvun puolella (taisi olla 2009 ja 2010), kun markkinat olivat jo myötämielisempiä aitojen makujen suuntaan. Myös 0,75-litraiset pullot tekivät jossain vaiheessa paluun valikoimiin. Laadun vakuudeksi oli palkattu aiemmin Palmilla ja De Camilla vaikuttanut Willem van Herreweghen. 2009 panimon yhteyteen avattiin myös museo

2010 uudelleen lanseerattu Timmermans Oude Gueuze on sekoitus kolme vuotta puutynnyrissä kypsynyttä lambicia sekä nuorta, alle vuoden ikäistä versiota. Sekoitus käy pullossa neljän kuukauden ajan, mutta elää ja kypsyy vielä vuosienkin edetessä aina vain monimuotoisempaan suuntaan. Oude Gueuzen vuosituotantomäärät liikkuvat nykyjään 600 000 litran tietämissä eli yksistään sen volyymi peittoaa suurimman osan kotimaisten pienpanimoiden vuosituotannosta.

---

Oranssisen hedelmäinen, kohtalaisen vaahdon saava olut. Tuoksu on mieto mutta hyvä. Sitruksista happamuutta, viheromenaa ja valkoviinietikkaa, vaaleaa viljavuuttakin. Tynnyriä löytyy hieman, tallimaisuutta ei niinkään eli vähän kliininen aromi tuo kokonaisuutena on.

Maku on ihan jees. Ei pöllömpi, mutta kovassa seurassa vähän mitäänsanomaton esitys. Kliininen, kuten tuoksukin paljasti. Viheromenaa, sitrusta, valkoviinietikkaa ja valkeaa viinimarjaa kevyen tammisessa paketissa. Ehkä vienoa funkkistakin. Loppua kohti kuivuva ja suuta mukavasti supistava. Pitemmällä pähkäillyllä saan kielen päälle myös pihlajanmarjaisaa kirpeyttä.

Hyvä, muttei lähellekään paras.

Pisteet: 34/50

---

Geuze #11:

Lambiek Fabriek Brett-Elle Oude Geuze

Lambiek Fabriek, Ruisbroek

5,5%

Panimo perustettu: 2016

Vaikka lambicvalmistajien rivit ovat lähinnä huvenneet läpi menneen vuosisadan, on myös positiivista liikehdintää ollut näkyvissä. Ei paljon, mutta nykyiseen päälukuun suhteutettuna pienikin lisä on tervetullut.

Ruisbroekissa varastoaan ja sitä myöten pääpaikkaansa pitävä Lambiek Fabrik edustaa lajin selvästi nuorinta kaartia, ollen kokonaan lambiceihin keskittynyt tulokas. Sen kaupallinen toiminta käynnistyi vuonna 2016 ja lasiini saama Brett-Elle –pullote edusti sen ihka ensimmäistä erää (pullotettu 2017/06/03).

Lambiek Fabriek on Jozef Van Bosstraetenin, Jo Panneelsin ja Stijn Eckerin muodostaman kaveriporukan unelmista todeksi kasvanut yritys. Osana isompaa joukkoa toiminut kolmikko innoistui lambicien sekoittelusta jo reilut kymmenen vuotta sitten. Sekoiteltavaa hankittiin muun muassa Boonilta, Girardinilta, Hanssensilta sekä Lindemansilta ja sekoituksia maustettiin mm. kirsikoin. Tutun viinitilallisen kautta he saivat käyttöönsä myös puisia tynnyreitä, joissa kypsytellä kokeilujaan.

Hyvinkin pian käsissä oli jo useita satojen litrojen vetoisia puuastioita ja palava halu kehittää toimintaa, mutta samalla myös saatavuusongelma: kasvaneen tarpeen vuoksi kaupalliset toimijat eivät olleet halukkaita myymään riittävän suuria lambiceriä harrastajien käyttöön – olihan lambiekien kysyntä jo tuolloin kasvussa eikä kaveriporukan talouskaan olisi mahdottoman pitkälle harrastusta enää kantanut. Jotain piti keksiä: joko perustaa oikea yritys tai keksiä itselle jonkin toinen harrastus. He valitsivat ensimmäisen vaihtoehdon.

Toiminnalle hankittiin tilat Ruisbroekista, Fabriekstraatin varresta, mistä panimon nimikin lopulta taipui. He rakennuttivat oman koelschippinsä paikallisesti ja se asennettiin paikalleen rakennuksen ullakolle 2015. Omia keittolaitteita Fabriekille ei kuitenkaan koskaan hankittu, sillä toiminnan käynnistäminen toteutettiin yhteistyössä toisen, vain pari vuotta aiemmin toimintansa aloittaneen Belgoo-panimon kanssa. Belgoo toimi muutaman kilometrin päässä Sint-Pieters-Leeuwissa, jossa fabriekilaiset keittivät omat viertensä ja kuskasivat sen ullakolleen Ruisbroekiin.

Suhaamista harrastettiin kuitenkin vain kahden talvikauden ajan, jonka jälkeen ylimääräistä vaivaa aiheuttaneen menetelmän tilalle päätettiin keksiä jotain käytännönläheisempää. Onneksi panimon jäähdytysallas, koelschip, oli rakennettu kahdessa osassa mahdollinen siirtotarve huomioiden. Lopulta se rahdattiinkin Belgoon pihamaalle kyhättyyn katokseen. Sisätiloihin sitä ei haluttu sijoittaa, jottei Belgoon peruslinjan oluet saa osaansa villihiivojen iloisesta leikittelystä – järjestely mahdollisti myös Belgoon oman lambiclinjan perustamisen.

Custom made ”lato” on ilmeisen irvokas viritys asfaltoidun parkkipaikan nurkassa, mutta tarjoaa vierteelle sen mitä se loppuunsa tarvitseekin: suojan pahimpien sääilmiöiden vaikutukselta (eli katon) ja ilmakosketuksen toivottujen villihiivojen ja bakteerikantojen löytämiseksi. Maisemaa täydentää entisestään Belgoon tynnyrivaraston virkaa ajavien, valkoisten rahtikonttien meri. Lambiek Fabriek sen sijaan kypsyttelee omat tuotteensa edelleen Ruisbroekin tiloissa, joskin nuo puitteet tulevat lähivuosina käymään ahtaiksi. Keittokoko on tällä hetkellä 2400 litraa, mille myös pihan allas on mitoitettu.

Kasvua halutaan ainakin näin alkuun hakea hillitysti, eikä vientihaaveita lähdetä maalailemaan. Kolmikolla on vahva side lähialueeseen ja sen valloittaminen, paikan vakiinnuttaminen paikallisten sydämissä on ensimmäinen päätavoite – hyvän oluen tekemisen ohella.

Etiketissä näkyvän logon pukinpäällä ei kuulemma ole mitään syvällisempää sanomaa. Sen on ideoinut Jozefin veli.

Brett-Ellen ja sen seurana valmistuvan Fontan-Ellen reseptiikka on kolmikon itse soveltamaa taidetta. Kukaan ei heitä omien sanojensa mukaan lambicin tekoon opastanut, vaan suuntaviivoja haettiin alan kirjallisuutta ja vanhoja reseptejä läpikäyden. Vinkkejä saatiin myös tislaamo- ja panimoalaa CVO COOVI:ssa opettavalta Luc Pauwelsilta sekä Brouwerij Dilewynsin Ludwig Ingelsiltä. Näin löytyi yhteisesti hyväksi havaittu linja, jota seurataan edelleen.

Jozef, Jo ja Stijn myöntävätkin, että heillä oli tuuria matkassa, sillä reseptivalinta osui kerrasta, eikä siihen ole tarvinnut muutoksia tehdä. Eri tynnyreistä koostettavien lambicien sopivien sekoitussuhteiden löytäminen vaatii vielä paljon maistelutyötä, mutta lopputulokseen ollaan enemmän kuin tyytyväisiä ja yleisön vastaanottoa on seurattu toiveikkain mielin.

Brett-Elle on sekoitus panimon kahta omaa eli vuoden ja kahden ikäistä lambicia sekä muualta hankittua, nelivuotista lambicia. Ajan mittaan koko sekoite tullee olemaan panimon omaa tuotantoa, mutta tähän pisteeseen pääseminen ei välttämättä aivan lähivuosina onnistu. Oman tuotantolinjan reseptiikka pitää sisällään n. 35-40% mallastamatonta vehnää. Geuzea käytetään pulloissa vielä puolen vuoden ajan ennen myyntiin laskemista.

---

Oranssia hedelmäisyyttä vaaleaan ja keltaiseen värimaailmaan saava, utuinen ja valkeavaahtoinen olut. Tuoksu on hyvä. Sopivan funky tallinaisuus on varsin hyvin esillä ja viheromenat, viinietikat sekä sitruksen happamat vivahteet ovat hienosti tasapainossa, odotettua vaimeampina mutta paksumpina tosin. Odottavan toiveikkaat fiilikset.

Maku on sitten ihan jees. Tai makuhan on itseasiassa erittäin hyvä, mutta voimakkuus on riittämätön ja paikoin selkeitä aukkojakin jättävä. Maun alku hieman hakee suuntaansa, löytää sen ja kielen ylittäessään kadottaa yhteyden hetkittäisesti.

Parhaimmillaan tunnelma on jopa hämmentävän solidi, muhevaa geuezerutistusta pehmeään hehkumaan tungettuna. Hapan omenaisuus ja sitrushappamuus ovat viinietikkaisen teräviä, mutta samaan aikaan happaman hedelmäisiä ilmestyksiä. Brettahenki hönkii etenkin lopussa, josta löytyy myös hienoista mausteenpotkua ja viljavaa, vaaleaa mallastakin. Myös valkean happamia marjoja esiintyy, ehkä rypäleitäkin.

Makumaailman kummalliset aukot vievät kuitenkin parhaan terän ja mielenkiinnon. Annetaan ajan kulua ja katsotaan myöhemmin uudestaan.

Pisteet: 30/50

Oodi Geuzelle, osa 4: Cantillon Gueuze 100% Lambic Bio & Mort Subite Oude Gueuze

Tämän päivän jaksossa pureudutaan nykystatukseltaan kahteen varsin eri sarjoissa painivaan lambicvalmistajaan: sympaattiseen, eritoten lambic- ja sourhörhöjen lempilapsena pidettyyn Cantilloniin sekä makeutettujen lambicien ylösnostattamaan, nykyisin Heinekenin ja Carlsbergin konsortion osana toimivaan Mort Subiteen sekä niiden peruslinjan geuzeihin. Kummankin menestystä on edesauttanut pitkäkatseinen reagointi markkinoiden muutoksiin, joskaan samasta pelikirjasta strategioita ei selvästikään ole luntattu.

Tässä vielä linkki alustukseen ja listaan muista muista käsiteltävistä oluista.

Geuze #8:

Cantillon Gueuze 100% Lambic Bio

Cantillon, Bryssel

5,0%

Panimo perustettu: 1900

Cantillon on se oman kuplan kenties arvostetuin ja himotuin lambictoimija, jonka jaloja herkkuja haikailen kovasti itsekin. Panimo on perustettu vuonna 1900 ja se on tätä nykyä Brysselin ainoa lambicin tuottaja, kun niitä sata vuotta sitten oli kuutisenkymmentä, jos sekoittajatkin lasketaan lukuun.  

Panimon perustanut Paul Cantillon oli viljakauppiaan poika, joka isänsä työn jatkamisen sijaan oli enemmänkin kiinnostunut oluesta. Isä Augustekin oli tämän huomannut ja ryhtyi kartoittamaan vaihtoehtoja. joilla jälkikasvun urahaaveita voisi edesauttaa. Koska oman panimon perustaminen tyhjästä oli taluodellisesti liian suuri ponnistus, päätyi Auguste ostamaan paikallisen Vandezande-Van Roy panimon Lembeekistä 1894. Pojat Emile ja Paul työskentelivät panimolla, kunnes Paul perusti vaimonsa Marie Trochin kanssa oman lambicsekoittamonsa Brysseliin.

Veli jatkoi lembeekiläispanimon pyörittämistä ja tuotti raaka-ainetta myös Paulin sekoittamon käyttöön. Jalostettavaa olutta ostettiin myös Marien suvulta, jolla oli Lembeekissä myös oma lambicpanimo nimeltään Hygiëna.

Lambicien sekoittaminen jatkui vuoteen 1937 saakka, jolloin pariskunnan pojat Robert ja Marcel olivat jo mukana toiminnassa. Tuolloin Cantillonit ostivat edellisvuonna toimintansa lopettaneen Brasserie Nationale du Néblonin ja siirsivät sen laitteiston Brysseliin. Cantillonin ensimmäinen itse valmistama lambic pantiin vuonna 1938, vain hetkeä ennen kuin Robert ja Marcel kutsuttiin toiseen maailmansotaan.

Panimotoiminta ei sota-aikana päässyt etenemään raaka-ainepulan vuoksi. Pysähtyneisyyden aika loppui sodan myötä, mutta aiemmin kohtalaisen hyvin vetäneet lambicmarkkinat olivat samalla hiljentyneet. Alueelle samaan aikaa iskenyt lämpöaalto myös pilasi useiden panimoiden varastot, mukaan lukien Cantillonien.

50-luvulla suunta oli jo vahvasti nousujohteinen, mutta seuraavana vuosikymmenenä lambicien kysyntä kääntyi taas laskuun. Robert myi osuuntensa Marcelille, joka myöhemmin luovutti vetovastuun tyttärensä miehelle, Jean-Pierre Van Roylle.

Vävypoika lähtikin elvyttämään kilpailun ja makutottumusten muutosten kiristämää taloutta iskemällä makeutettujen lambicien markkinoille. Valitettavasti panimon makeutetut geuzet eivät kääntäneet laskusuhdannetta ja toiminta oli pitkään miinusmerkkistä. Makeuttajista luovuttiin pikkuhiljaa vuoteen 1978 mennessä ja samalla panimosta alettiin tekemään elävää, kulttuurihistoriallista gueuze-museota. Se tarkoitti paitsi ylimääräisistä makeutusaineista luopumista, myös tuotantomäärien laskemista, sillä osa varasto- ja tuotantotiloista valjastettiin näyttely- ja tapahtumakäyttöön.

Cantillon Gueuze 100% Lambic Bio

Tämä muutos kantoikin hedelmää ja vuodesta 1986 tavaraa lähti myös mannertenväliseen vientiin. Lambicin ja sen eri muotojen nousu olutharrastajien suosioon alkaessa 1990-luvulla, oli Cantillonilla jo valmiiksi hiottu konsepti ja viimevuotiset panostukset laadun parantamiseen alkoivat maksaa itseään takaisin. Panimon sisäisen laadunvarmistuksen lisäksi Jean-Pierre oli karsinut jälleenmyyntipaikoista sellaiset toimijat, jotka säilyttivät oluita pystyasennossa.

Jean-Pierre astui syrjään toiminnasta vuoden 2009 jälkeen ja nykyisin panimosta vastaa hänen poikansa Jean, joka on ollut mukana vuodesta 1989 alkaen. Siinä missä kaimani J-P edusti konservatiivista, perinteistä kiinni pitävää linjaa, on Jean lähtenyt avoimemmin kokeilemaan lajityylin rajoja. Cantillonin pieneriä on maustettu milloin suomalaisella punaviinimarjalla, milloin vähän eksoottisemmilla hedelmilläkin. Jean-Pierren kunnioitus perinteitä kohtaan teki Cantillonista osaltaan sen vahvuisen kuin se nykyään on, mutta loi samalla vakaan pohjan Jeanille, joka kehittää panimon toimintaa nykyajan vaatimuksia mukailevaksi. Tällä kertaa aitoja makuja makeutusaineiden sijasta käyttäen.

Cantillonin oluet valmistetaan luomuraaka-aineista ja mallaspohjasta noin 35% on pyhitetty mallastamattomalla luomuvehnälle. Alkoholilain muutoksen myötä markettiemmekin hyllyihin rantautunut Cantillon Gueuze lienee melko tuttu ainakin kotoisalle olutyleisölle, eikä laajempaakaan valikoimaa tarvitse Tallinnan olutkauppoja kauempaa metsästää – Pienen ja kumppaneiden tempauksia luonnollisesti unohtamatta.

Cantillon Gueuze on sekoitus yksi-, kaksi- ja kolmevuotiaita lambiceja. Sitä on myyty myös nimillä Organic Gueuze, Classic Gueuze ja 100% Lambic Bio, joista jälkimmäistä itsekin etikettitekstin vuoksi suosin.

---

Vaaleankeltainen, läpitunkematon ja hieman oranssinen olut kauniilla vaahdolla.

Tuoksu on herkullinen. Sopivan kirpeä, miellyttävän hapan, valkoviinimäisen marjaisa, kevyen viheromenainen ja viinietikkainen. Tammea, tallia, vehnää, kukkaisuutta ja kuivaa hedelmää. Todella kaunista.

Maku on hyvin hienostunut. Happamuus, omenainen kirpeys ja tallimainen aromi sointuvat yhteen hienosti. Kuivan valkoviinimäisiä piirteitä löytyy, samoin viinietikkaa, vehnävää heinikkoa ja mausteisuuttakin. Jälkimaku on voimistuneen kirpeä, silti tyylikkyyden jatkumoa edelleen kantava. Tyylikäs, sopivaa haastetta tarjoava ja palkitseva kokonaisuus. Hemmetin hyvää.

Pisteet: 42/50

 ---

Geuze #9:

Mort Subite Oude Gueuze

Mort Subite (Alken-Maes - Heineken), Kobbegem

7,0%

Panimo perustettu: 1869

Mort Subite on tosiaan kahden suurkonsernin Heinekenin ja Carlsbergin konsortiota edustava, pääasiassa makeutettujen lambicjuomien valmistukseen erikoistunut panimo. Myös perinteisen linjan geuzea kuitnekin tehdään ja onpa se palkintojakin vielä suurkonserniaikaankin kerännyt. Tarinana pohjalta löytyy perhevetoinen tarina pienestä, paikallisesta toimijasta, joka on syytä muistaa ennen totaalisen tuomion jakamista.

Panimon tarina alkaa vuodesta 1869, jolloin panimon veljeltään jo aiemmin perinyt Johanna Philipina Bastaerts nai maanviljelijä Jan Fransiscus De Keersmaekerin. Jan lähti hyödyntämään naimakauppojen kautta ulottuville tarjoutunutta tilaisuutta ja näin panimo, josta ajan myötä muotoitui nykyinen Mort Subite, sai alkunsa.

Historian aikajana seurailee monien muiden saman lajin parissa edustaneiden valmistajien vastaavaa. Panimo siirtyi ensin Johannan ja Janin pojanlle Felix Jan De Keersmaekerille, jonka pojasta Hubertista tuli myöhemmin jo kolmannen sukupolven panimoyrittäjä.

Hubert kutsuttiin asepalvelukseen ensimmäisen maailmansodan jälkeen. Saksassa vietetyn komennuksen ajalta karttui kokemusta mm. germaanioluiden valmistuksesta ja palatessaan Belgiaan hän aloitti lambicin ohella myös pintahiivaoluiden valmistuksen. Alet myytiin Hert Ale –nimen alla, kun lambicit kulkivat nimellä Gueuze Den Hert.

Kuten aiemmatkin geuzetarinani osoittavat, vaikuttavat belgialaiset pitävän oluenvalmistustaidon oppineita yrittäjiä erityisen luotettavina asiainhoitajina, sillä myös Hubert valittiin oman kylän pormestariksi vuosiksi 1932-1945. Valtakausi päättyi Hubert menehtymiseen. Panimon laitteisto kuitenkin uusittiin ennen kuolemaa, mutta ennen kuin asennus ehti alkaa, syttyi toinen maailmansota. Uudet laitteet piilotettiin heinäkasan suojiin, missä ne säilyivätkin koskemattomina sodan yli.  

Leskeksi jäänyt vaimo kuitenkin jatkoi panimotoimintaa ja toteutti myös jo aiemmin suunnitellun tilalaajennuksen. Uuden, edelleen talviaikaan käytössä olevan panimohallin rakentaminen kesti kaksi vuotta valmistuen 1952. Hlijalleen panimo siirtyi Hubertin jälkikasvun huomaan. Ensin sen toimnnasta vastasi Paul, joka sai myöhemmin seuraa veljestään Andrésta.

Paul valittiin Kobbegemin pormestariksi vuonna 1958. Näihin aikoihin panimo valmisti myös De Keersmaeker Pilsiä, joka vuoden 1960 huipussaan käsitti jopa 60% koko panimon myynnistä. Sen kysyntä kuitenkin kääntyi pian laskuun ja 70-luvulle tultaessa panimo keskittyi kokonaan lambicien valmistukseen. Samainen vuosikymmenen vaihde toi myös nykyisen Mort Subite –nimen mukaan toimintaan.

Nimi juontaa juurensa vuodesta 1928 Brysselissä lambicsekoittamista harjoittaneesta A La Mort Subite kahvilasta, kun De Keersmaeker osti sekoitustoiminnan Vossin veljeksiltä. Kaupan myötä lambicbrändin nimi muuttui Geuze Den Hertistä tutummaksi Geuze Mort Subiteksi. Panimo jatkoi edelleen De Keersmaekerin nimellä ja A La Mort Subitekin kulkee sijoillaan jo neljännen Voss-sukupolven jatkaessa toimintaa.

1984 alkoi myös vienti Yhdysvaltoihin ja seuraavana vuonna palkattiin uusi panimomestari, Bruno Reinders. Kasvu-uraa jatkettiin aikomuksella ostaa pienempiä toimijoita ja 1989 kaupat tehtiinkin schepdaalilaisesta Eylenbocshista, josta tuli lopulta Mort Subite varasto – ei sivutoiminen panimo. Paul-veljen poliittinen ura oli tässä vaiheessa vakavoitunut siinä määrin, että hän päätyi myymään osuutensa panimosta Alken-Meas –yhtiölle.

Moninaisten, päällekkäin tapahtuneiden muutosten joukkoon mahtui myös samaan aikaan alkaneet laatuongelmat, joiden paikkaamiseksi palkattiin Belle Vuella aiemmin työskennellyt Marcel Lebeau. Lebeau toi mukanaan ratkaisun, jonka myötä Mort Subiten valmistusprosessi poikkeaa oleellisesti lähes kaikista muista lambicvalmistajista.

---

”Lebeau method”

Lebeaun Belle Vuelta mukanaan tuomaa valmistusideaa ei toki suoraan intergroitu panimon käytänteisiin, joskin ongelman ydin oli alusta lähtien selvä: panimon laakea lambicallas (koelship) oli paitsi liian pieni mutta myös liian syvä, eikä se kyennyt käsittelemään sinne pumpattua vierremäärää halutulla tavalla. Ratkaisun löytämiseksi puolet vierteestä pumpattiin altaan sijasta ulkoilmalla täytettyyn terästankkiin.

Testit osoittivat, että tankkiin pumpattu, puhdistamaton ”luomuilma” sisälsi saman määrän käymiseen vaadittavia villihiivoja kuin allasvinttikin, jonka myötä allasmetodista päätettiin luopua kokonaan. Belle Vuen käyttämä DKZ –metodi on hyvin samankaltainen, enkä ainakaan itse osaa etsiä mainittavampaa eroa niiden ideasta ja toteutuksesta.

---

Mort Subite Oude Gueuze

Kun Scottish & New Castle osti Alken-Measin vuonna 2000, oli Andrénkin aika jatkaa matkaa. Hän myi oman puolikkaansa panimojätille ja samalla De Keersmaekerin perinteikäs nimi katosi panimobisneksen maailmakartalta. Myöhemmin myös Marcel Lebeau siirtyi eteenpäin ja Bruno Reinders nousi tärkeään rooliin tuotannosta vastaavaksi henkilöksi. Bruno myös johti Scottish & New Castlen kustantaman miljoonaremontin maaliin ja on tuotannon kantava voima vielä nykyään.

Liekö suuromistajan seurausta vai ei, keskittyi panimo 2000-luvun alusta lähtien makeutettujen lambicien valmistukseen. Perinteisemmät Oude Kriek ja Oude Geuze palautettiin tuotantoon useampi vuosi myöhemmin (2007 & 2008). Limulambicit pysyivät kuitenkin tuotannon pääaiheena ja 2008 Scottish & New Castle siirtyi Carlsbergin ja Heinekenin konsortion alaisuuteen.

Suurpanimokytköksestä huolimatta Mort Subite –oluet ovat edelleen palkintoja ansaitsevia tuotteita, kuten Oude Gueuzen vuoden 2016 World´s Best Lambic –tittelin voittaminen World Beer Awardseissa osoittaa. Panimo on tiettävästi myös ainoa lambicin tekijä, joka käyttää yksinomaan belgialaisia marjoja oluissaan. Toinen mielenkiintoinen yksityiskohta miljoonaremontteja läpikäyneessä panimossa on pullotus, sillä sen perinteisen linjan geuze ja kriek pullotetaan oman verstaan sijasta Boonilla. 

Mort Subite Oude Gueuze on tosiaan panimon perinteisempiä arvoja henkivä olut. Se on sekoitus vähintään kolmevuotiasta ja nuorta lambicia, joka kypsytetään tammitynnyreissä.

---

Hivenen tumma, hienoisen punasävyisen keltainen Lambic valkealla vaahdolla. Tuoksusta löytyy aamukasteen kastelemaa heinikkoa, valkoviinin rypälemäistä tunnelmaa, kevyttä viheromenaa, sitä myöten hillittyä siiderimäisyyttä ja sitruksista pirskahtelevuutta. Vähän konservatiivinen, mutta sinänsä toimiva tuoksu.

Maussa tapahtui enemmän, mutta hieman hillityllä tapaa kumminkin. On tammista tynnyriä, vaniljaista virettä ja kirpeää omenaa - kuiva siideri, kirpakka valkoviini ja sitruksinen tuntu tahdittavat tunnelmaa. Yrttiä, kuivan viljavaa mallasta, ehkä vähän talliaromiakin. Jokin jää kuitenkin uupumaan, liian kliininen ilmapiiri varjostaa muutoin toimivaa makutarjontaa.

Välimallin geuze on rumasti sanottu, mutta liian helppo ja siloiteltu se kumminkin on. Porttilambic?

Pisteet: 32/50