Kotioluet: Forte Milk Stout US-05 vs. S-04

Forte Milk Stout US-05 vs. S-04

Portailta löytyi taas pienen tauon jälkeen muuramelaisia kotioluita, joiden takana oli edelliskerran tapaan kunnan päätaajamassa majaansa pitävä Forte Panimon Teemu. Teemu tiputteli testiin pari pulloa elokuun alussa korkitettua Milk Stoutia, josta oli lohkottu kaksi eri tuotetta. Toinen osa keitosta oli käytetty S-04-hiivalla, toinen US-05:lla. Ajatuksena vähän testata, millaisia eroja britti- ja jenkkityyleihin linkitetyt hiivakannat samaan pohjaan sovitettuna tuottavat.

Milk Stoutien työnimenä toimi Mutapohja, josta saamme kiittää Teemun työkaverin salaista toivetta. Mallaspuolella on ollut käytössä Pilsner-maltaiden ohella myös Maris Otteria, Dark Chocolatea sekä Roasted Barley -maltaita. Runkoa on ryyditetty kaurahiutalein ja nimenkin paljastamalla laktoosilla.

Siinä missä humalista ja niiden aromieroista alkaa olla jo jossain määrin olla ns. hajulla, ei hiivat useimmiten soittele kelloja täällä kuluttajan roolissa viihtyvän päässä lainkaan – eipä niitä jokaisen oluen kylkeen painetakaan, vaikka humalista ja jopa maltaistakin usein jo tietoa löytyykin. Lähdinkin joka tapauksessa lähestymään olutkaksikkoa puhtaasti sokkona, eli ilman sen suurempaa etukäteistietoa käytettyjen hiivojen ominaisuuksista tai normaaleista käyttökohteista. Ajatus oli, että annetaan nenän ja suun näyttää, millaisia eroja oluista mahdollisesti osaisi noviisi löytää

Jälkikäteen kaiveltuna ihan hajuilla tunnuttiin olevan, vaikka hajontaa varmaan löytyykin. S-04:stä ja US-05:stä näkyy löytyvän keskustelua useammallakin olutforumilla. Ensimmäistä ”English Ale” -hiivaa suositaan enemmälti maltaisten ja kypsyttelyä pelkäämättömien tyylien, kuten stoutien, portereiden, bittereiden ja brown alejen teossa. Olikin siis hieman yllättävää, että tässä testissä selkeähkösti paremmin lopulta toimi US-05 eli ”American Ale” -hiiva, josta povataan hyvää kumppania tuoreuteen nojaavien, aromaattisempien oluiden, kuten Pale Alejen ja IPOjen tekemiseen. Ei se silti mikään outolintu stoutissakaan taida olla.

Sinällään hiivojen tarjoamat makuerot olivat kai ihan linjanmukaisia. S-04 toi mukaan hedelmäisyyttä, vähemmän maltaan paahteisuuden varaan itseään rakentavaa olemusta. US-05 taas noudatti lupausta kuivemmasta ja esterittömästä kuvailustaan. Jälkimmäisen runsaampi olemus ja kevyelti pyörempi olemus tuli jälkikäteen kuitenkin vähän yllätyksenä, sillä olisin jälkilukemani perusteella ehkä odottanut toisinpäin. No, asian kanssa enemmän tekemisissä olevat varmasti tietävät tästä minua enemmän. Mielenkiintoinen hiivavertailu joka tapauksessa näin ummikonkin ihmeteltäväksi.

Forte Milk Stout US-05 vs. S-04

Ulkonäkö:

Hyvin tummia oluita kumpikin, ei silminnähtävää eroa, kuin ehkä vaahdossa, mikä johtunee enemmänkin kaatajan tasapainottomuudesta. Vaahto on ruskeahkoa, oluiden kaatuvuus keskirunsasta.

Tuoksu:

Tuoksutkin ovat hyvin pitkälti toistensa kaltaisia eli paahtunutta maltaisuutta on pääosin tarjolla. Sen varaan kuitenkin rakentuu myös kummankin oluen omaa vivahteikkuutta, joista voi selviä, joskaan ei suoranaisen päällekäyviä eroja löytää.

S-04 on selvästi hedelmäinen, mehevämpi ja vähemmän pelkän paahteisuuden verhon määrittelemä. US-05 taasen korostaa paahteisia piirteitä nostamalla esiin suklaisia sävyjä, kahviakin. Sen aromi on myös selvästi kuivemman tuntuinen, mutta myös näistä kahdesta tuoksusta voimakkaampi.

Siltikin puhutaan eroista, joiden kokoluokka ei järisyttävän massiivinen ole. Tunnistettava kumminkin.

Maku:

Kumpikaan lasillinen ei edusta lajityylin runsainta tai syvintä päätyä, vaikka lämpö laveutta taustalle ajan mittaan tuokin. Voimakkuutta ei sen sijaan puutu alussakaan, vaan paahtuneen maltainen, suklaasävyinen kerrostuma tarjoaa tiiviin sekä pontevan vastaanoton heti kättelyssä. Ajan myötä kerroksellisuutta alkaa toki löytymään, minkä myötä oluiden erotkin avautuvat paremmin.

S-04 on tuoksun tavoin hedelmäinen, muttei enää niin korostetusti. Mukana on myös punamarjaisuutta, joka yhdessä suklaisuuden kanssa kitkeröi jälkimakua hieman. Tuo onneksi tasoittuu maltaisuuden syvetessä, mutta tähän kuluu aikaa. US-05 avautuu huomattavasti nopeammin.

US-05 ei marjoja tai hedelmää annissaan esittele. Suklaa tosin on aluksi verrokin tavoin hieman kitkerää. Ei niin pahasti kuitenkaan. Kahvi, nahkaisuus ja tuhkakuppimaisuus piilottavat sen varsin pian alleen ja suklaasta jää jäljelle miellyttävämmän kaakakomainen puoli, joskaan makeutta maku ei juuri tarjoakaan.  Reunoille nousee aikaisessa vaiheessa myös kevyttä kermaisuutta, mikä pyöristää yleisilmettä hieman, mutta aika kuivana meno silti pysyy.

Suutuntuma:

Tuntuma ei tosiaan yllä kovin runsaaksi kummassakaan tapauksessa, muttei sitä varsinaisesti ohueksikaan sovi nimittää. Perushyvä. Voisi olla muhkeampikin. Kaksikosta US-05 tuntuu saavan aikaan vähän runsaammin soljuvan kokonaisuuden, vaikka ero niin sanotusti lähinnä vain reunojen pyöreytenä selvimmin tuntuukin.

Kokonaisuus:

US-05 on kaksikosta lopulta yllättävän selkeä suosikki, vaikka etenkin alkuun eroja tuntui olevan hieman haastavakin löytää. Rinnakkain se kuitenkin onnistuu rauhanomaisen tutkailun myötä. Vitosen aikaansaama tunnelma on hieman muhkeampi ja runsaampi, mutta myös paahteisempi ja suklaisampi makumaailma viehättävät minua enemmän. S-04 oli myös turhan marjaisa, mitä paahteen seurana hieman vierastan.

Blendi 50/50:

Pitihän se vielä sekoituksenakin kokeilla. Tuoksu on aika jämäkkä, paahteinen, suklainen, tuhkainen ja nahkainen. Aika toimiva. Alkuperäisosiaan parempi jopa.

Maku on kuitenkin vähän empivän oloinen, eikä oikein käy selväski, kumpaa polkua haluttaisiin kulkea. Keskitien valinta on sinällään odotettua, mutta yllätyn silti, ettei sinällään pitkälti samoista makupalasista koostuvista puolista löydy jotain osakomponenttia, kuten suklaata tai paahteisuutta buustaavaa summaa. Vähän kädenlämpöinen välimalli antaa itsestään kypsää hedelmää, tuhkaa ja suklaata sekä kevyttä marjaisuutta.

Jälkimaku taas on tosi hyvä. Pääsosin kahvia, kaakaojauheisuutta ja paahteisuutta. Ehkä se summapeli toimiikin vasta loppumetreillä. Aika pitkäkestoisen paahteen tunteen sekoitus suuhun lopulta jättää. Harmi, että alku on sekava ja vähän vaisukin.

Kotiolutta Muuramesta: Forte Porter & Forte APA

Blogin ensimmäiset muuramelaisoluet

Keski-Suomi on panimotoiminnan kaupallisessa mielessä hyvin kuiva maakunta. Pienpanimoita löytyy vain kaksi (HIISI ja Panimoyhtiö X) ja niiden seurana toimii kiertolaisduo Hangaround & Nobody Brewing sekä nyt omia tiloja etsivä, tähän saakka niinikään käkihommina painanut Panimo Aalto. Kaikki Jyväskylästä.

Kotioluen tekijöitä löytyy ainakin Jyvässeudulta varsin mukavasti, enkä usko että suurinkaan osa kaupungin tekijöistä on tiedossani. Muut kunnat ovat sitäkin suurempi mysteeri lukuunottamatta Laukaan sahtikylää eli Vehniää. Muutamia etelämässä, lähes Hämeen rajoilla valmistettuja kyläsahteja olen saanut maistella, mutta muutoin on menty jyväskyläläisten tuttavien ja vehniäläisten antimien mauin ja tiedoin.

Siksipä olikin iloinen yllätys, kun Forte Panimon Teemu tarjosi omia tuotoksiaan maisteltavaksi. Olen nyt parisen vuotta majaillut Muuramen pikkukunnan syrjäisellä sivukylällä ja vähän mietiskellytkin, että varmaan joku kanssakuntalainenkin saattaisi omaa kotipanimoa pyörittää. Aluksi jopa muistelin, ettei lasissani ole tainnut vielä muuramelaista olutta koskaan käydäkään, mutta joinhan minä pari vuotta sitten entisen naapurin lankomiehen Barley Winen. Forte jatkaa nyt osaltaan alueen kotiolutperinteen ylläpitoa.

Näytesettiin kuului kaksi olutta: Porter ja APA. Kumpikin olut on tekijänsä mukaan vielä protovaiheessa, mutta jo sellaisia mitä kehtaa maistettavaksi antaa. Viilausta ne ilmeisesti vielä vaativat ja palautteen perästä niitä maistettavaksi annettiinkin. Puutteistaan huolimatta oluet, etenkin Porter, ovat kuitenkin jo varsin juotavaa tavaraa, vaikka selviä kehityksen kohteita makumaailmasta vielä löytyykin.

Forte Porter

Hyvin tumma, ruskeahkon vaahdon nostava olut. Aika nätti. Tuoksu on hyvin paahteinen, nokinen ja tummansuklainen. Aika kuiva, keskirunsas, ehkä kevyen hedelmäinenkin.

Mausta löytyy kahvia, paahtunutta mallasta ja tummaa suklaata. Voimakkuus on hyvällä tasolla ja katkeroakin löytyy lopusta kivasti. Kokonaisuus on aika kuiva ja sen myötä turhankin rujo. Jälkimakuun tulee myös lakritsaa, mikä kiristää hieman kitkerää lopetusta entisestään.

Makua siis riittää, mutta hieman yksipuolisesti. Syvyyttä saisi olla lisää myös suutuntuman puolella ja muutoinkin pieni lisäpehmeys antaisi oluelle aika paljon.

---

Forte APA

Utuinen, kauniin kellertävä ja runsasvaahtoinen olut. Aika nätti. Tuoksu on hedelmäinen. Mandariinia, kevyempää sitrusta. Keskirunsas, ihan toimiva.

Maku taasen hakee vähän itseään. Kivaa sitrusta, lopussa purevampaa greippisyyttä, mutta väliin mahtuu vähän turhankin karheaa, sikunaistakin menoa sekä jännää mausteisuutta. Tasapainon kanssa on siis vähän niin ja näin.

Lämpö tuo balanssia ja hedelmäisyys korostuu. Hieman hapuileva lopputulema kumminkin on, vaikka hedelmäisyys ajan mittaan tasapainottaakin pahimmat rosoisuudet. Katkeropuoli on kunnossa.

Kotiolut: Heavy Barley Wine

Heavy Barley Wine

Juu-u. Kesäkiireet ja tyhjä pää ovat usein huono yhdistelmä, mutta pidetään sitä taiteilijan vapautena tässä kohtaa. Sain nimittäin kesällä maistooni naapurin siskonmiehen keittelemän barley meadin, avasin sen, nautin sen, arvioin sen ja kadotin kuvat. No kuvat onneksi löytyivät sittemmin jostain bittiavaruuden syövereistä ja sitä myöten päästiin vihdoin puhtaaksikirjoitushommiin. Eero on tietty into piukeena arviota odotellut (tokko edes muistaa pulloa antaneensa enää), joten tässä se nyt sitten on.

Olut on muistaakseni jonkinlainen jatkumo aiemmin naapuriterassilla keitellylle Rosteri IPAlle, vaikka totuuden mukaisemmin taisi jonkinlainen varastonpohjaresepti ollakin? Vahvaa jenkkimenoa oli joka tapauksessa tarjolla, sillä oluen humalointi on hoidettu Columbuksen, Cascaden, Centennialin ja Simcoen voimin. Runko on sataprossasta sahtimallasta ja Barley Wineksi tunnustautuva olut on käytetty mead-hiivalla, joka taisi aika verkkaisesti alkujaan lähteä toimimaan. No, ottihan se lopuulta sitten tuulta alleen ja lopputulos onkin mukavan ryhdikäs, lämmin ja humaliltaan kivasti potkiva 11-prosenttinen nautinto. Olut on pullotettu toukokuun loppupuoliskolla ja nautittu heinäkuun loppuvaiheilla.

Heavy Barley Wine

Rusehtava, samea ja utuinen olut. Tuoksu on alkuun vaimea, siitä huolimatta syvyyksiin viittoileva. Tummahkoa, karamellista maltaisuutta on mukavasti ja matkassa on vähän leipäisempääkin jämäkkyyttä. Ilmassa on tuoksun avauduttua hyvä kirjo greippi- ja havuvivahteista humalakirjoa runsaalla tropiikin hedelmäisyydellä täydennettynä. Lämpö tuo maltaasta esiin lisää makeutta ja yleistä syvyyttä sekä lisäpontta hedelmäisyyteen. Oikein viettelevä.

Maku jatkaa kutakuinkin tuoksun jalanjäljissä, vaikkei samaan loppusyvyyteen ja pyöreyteen ylläkään. Rungossa tummaa, osin paahtunutta karamellia, ehkä tuoksua runsaampaa leipäisyyttä. Trooppinen hedelmä on voimissaan greipin viedessä tuon puolen nimiinsä. Havukkoakin löytyy ja se tehostaa lopun greippisivallusta sopivasti. Jälkipotkussa on myös kevyttä mausteisuutta sekä katkeron mukana nousevaa kuivuutta. Muutoin mennään melko makeaan, muttei liian imelään, tahtiin. Paikoittaista rouheutta löytyy, mikä myös leikkaa pois makeuden pahinta terää.

Tuntuma on melko runsas, huulia tahmaava ja suht soljuva. Alkoholi ei paista läpi, vaikka sopivasti lämmittääkin.

Tuomio: Jenkkihumaloitu, hieman rouhea ja mukavan maltainen Barley Wine. Hidas ja arvokas.

Pisteet: 39/50