tiistai 28. maaliskuuta 2017

Sonnisaari Humalaja

Sonnisaari Humalaja
  • Tyyli: India Pale Ale
  • Alk.%: 6,7
  • Panimo: Sonnisaari, Oulu, Suomi

Sainhan sitä minäkin, Sonnisaaren kehuttua Humalajaa nimittäin. Ensimmäinen Alkoon saapunut erä myytiin loppuun ennen kuin huomasinkaan, mutta saalistin pari pulloa verkkopalvelun kautta toisen satsin tullessa tilattavaksi. Rempseästi humaloitu olut on saanut runsaita kehuja oluthörhöjen suunnalta, joskin sen tyylimääritelmästä on käyty jonkin verran keskustelua.
”Onks se ny westcoustii vai nyyinkländii eli vermonttii?”
Paha sanoa, omat kokemukset hedelmäsmoothiemaisista Vermont IPOista kun rajoittuvat göteborgilaisen Stigbergetsin mainioon GBG Beer Weekiin - eli "osaamisen" pohjana on ruotsalainen New England IPA, hauskaa. Siihen verraten Humalaja on suoraviivaisempi, huomattavasti katkerampi, vähemmän utuinen ja tuntumaltaankin tavallisemman ipamainen. Oululaiset ovat toki tietoisesti vääntäneet katkeronsa kaakkoon, mutta eroja vaikuttaisi olevan muutoinkin. Eipä tällä lopulta ole väliä ja kuten todettua, paha sanoa mikä on homman nimi kun kohuttu Vermont/NEIPA –tyyli on itsellenikin varsin kokematon. Pirun hyvä IPA Humalaja joka tapauksessa on.

Humalajan runko rakentuu Pale Ale-, Pils- ja Carapilsmaltaiden lisäksi vehnän ja kaurahiutaleiden varaan. Humalointi on hoidettu toimivasti Azaccaa, Amarilloa, Citraa ja Mosaicia käyttäen ja kieltämättä koossa on viime vuoden (ja miksei tämänkin) parhaan kotimaisen IPAn titteliin oikeuttava kokonaisuus. Hanastahan tätä vielä haluaisi päästä maistelemaan, mutta onneksi pullotavaraakin tuli hommattua yhtä kappaletta enemmän.
Vermont on utuisen keltaista humalanektaria. Mehuisen raikasta hedelmäisyyttä komppaa sonnisaareleiseen tapaan tiukan katkeroinen takapotku. Vehnämallas ja kaurahiutaleet tukevoittavat suutuntumaa, parantavat vaahtoa ja niiden synnyttämä utuinen ulkonäkö korostaa humaloinnin hedelmämehumaisia piirteitä.
Sonnisaari Humalaja
Vaalea, ei kovin samea vaan utuista näkyä lähentelevä olut muutamilla hiutaleilla ja kohtalaisella vaahtokerroksella varustettuna. Tuoksu on aikas napakka. Terävää, hyvällä tapaa kovaa greippisyyttä löytyy runsaasti vaaleaa ja hillittyä taustaa vasten maalattuna. Muut palapelin palaset ovatkin huomattavasti pienempää kokoluokkaa trooppisen, sinällään mehukkaan hedelmätirauksen soljuessa hieman vaimennettuna taustalla. Äkkiseltään tämä vaikuttaa aika suoraviivaisesta ja voimakkaalta greippi-IPA iloittelulta, ananas-mangomaisen mehukeiton löytyessä vasta pienen etsiskelyn jälkeen. Hyvältä kuitenkin vaikuttaa.

Maku vie peliä vielä asteen ronskimmin greippipuutarhojen äärelle ja matkaan mahtuu myös eloisampaa sitrusmaista pirskahtelua. Lopetus on hyvin rapea greippisen purennan aloittaessa nousunsa jo hyvissä ajoin, oluen vasta kaatuessa kielen päälle. Tausta henkii kepeää, joskin aukotonta vaaleutta aivan alkupäähän painottuvalla, vaalean trooppisella hedelmäsmoothien silauksella tehostettuna. Lopputulema on tuoksun tapaan mukavan suoraviivainen, hyvin tarraava ja fressi IPAelämys kotimaisen lajitarjonnan kirkkaasta kärjestä. Stigbergetsin GBG:n kaltaista New Englandia ei juuri tarjolla ole rehdinpuoleisen itärannikon paukuttaessa vakuuttavalla tehokkuudella teesejään. Laatu on priimaa eikä humalahurmos pääse tökkimään. Tuoretta menoa.

Tuomio: Napakan greippinen laatu-IPA Oulusta.

Pisteet: 39/50

maanantai 27. maaliskuuta 2017

Linden Pi.La

Linden Pi.La

”Kun mies lähtee Jyväskylästä, perustaa hän hyvin todennäköisesti panimon”, said no one ever, mutta omakeksimässäni lausahduksessa on kuitenkin vinha perä. Äkkiseltään mieleen tulee toteamusta puoltavat Paloaseman Panimon Jani Harju sekä Vironlahden kotimaisemiin Suomen Ateenasta palannut Takatalo & Tompurin Mikko Suur-Uski. Myös Reittausblogin hiljattain haastattelema Linden Breweryn Mikko Linden tunnustautuu entiseksi nykäskyläläseksi enkä pidä mahdottomana, etteikö listasta joku nimi vielä puuttuisikin. Mutta sitten asiaan.

Linden Brewery on varsin tuore raumalaispanimo, jonka tuotantoa löytyy jo Alkonkin valikoimista. Verkkopalvelusta tilattu farmhouse ale Pi.La hämmentää nimellään, mutta tiettävästi mukana on jotain meille selittämätöntä insideläppää. Tai sitten kyseessä on vain kuluttujaa julmasti kiusoitteleva pila… Eh.

Amarillolla ja Sorachi Acella humaloitu, belgihiivaan käymisprosessissaan luottava Pi.La on vahvuudeltaan maltillinen (5,3%), runsasvaahtoinen, vaalea ja kokonaisuutena toimiva esitys. Olut toki kuohusi melko voimakkaasti, mutta sen suurempaa dramatiikkaa tuosta ei aiheutunut. Pientä odottelua ja sen sellaista, mutta makupuoli hyvällä mallilla ilman moitteen sijaa. Vahvuuksiin nähden hyvinkin runsasmakuinen ja kehuttava ilmestys. Hieno ensikosketus itselle uuteen panimoon!
Tämä on kuin suoraan Ranskan tai Belgian pelloilta. Maku on yhtä kuiva kuin heinäpaalissa ja runsas hiilihappo tekee juomasta mukavan pirskahtelevan. Humalina Amarillo ja Sorachi ace. Toimii hienosti kalan kaverina valkoviinin sijaan.
Linden Pi.La
Puolilitrainen lasi täyttyy ääriään myöten valkealla vaahdolla. No jo on julmaa Pi.Laa! Muutaman tovin odottelun jälkeen alta alkaa paljastumaan kullankeltainen, varsin kaunis olut, mutta valtaosa oluesta on edelleen pullossa. Ja se on siellä vielä hyvän aikaa, sillä vaahto laskee jopa ivallisen verkkaisesti. Lopulta koko komeus asettuu ja väri hieman tummenee vankan sameuden verhotessa näkökentän tehokkaasti.

Tuoksu on hyvä. Melko mausteinen ja sitruksinen tunnelma täydentyy viljavalla, rustiikkisella maltaisuudella sekä vaalealla hedelmäisyydellä miellyttävän vehreän kukkaisuudenkin puskiessa takaa esiin. Lämpö nostaa vienoa toffeeta ja hedelmäistä makeutta, mutta kokonaisuus kääntyy silti kuivempaan päin.

Mausta tuota sitrusta löytyy jo huomattavasti runsaammasta määrin lopun taittuessa jo greippisempään suuntaan. Tuttua pippurimausteisuutta, kevyempää hedelmäisyyttä ja edelleen viljavaa, vaaleaa maltaisuutta. Lopetus on napakan greippinen, mausteisen potkiva ja kohtalaisen voimakas. Puolivälissä vastaan tulee tuoksun tavoin kukkaista otetta, joka tiivistyy tukemaan lopun rapeahkoa tunnelmaa. Varsin ryhdikäs lopputulema vahvuuteen nähden. Pirskahteleva, hedelmäisen hapan ja kuivahko näytös. Toimii.

Tuomio: Napakka ja mukavan voimakasmakuinen Saison Raumalta.

Pisteet: 36/50

perjantai 24. maaliskuuta 2017

Bambergin uumenista: Aecht Schlenkerla Eiche Doppelbock 2010



Aecht Schlenkerla Eiche Doppelbock 2010
No niin… Nyt on käsittelyssä pullollinen olutta, jonka korkkaamista venytin jokusen hetken pelonsekaisin tuntemuksin. Ja nähtävästi ihan syystäkin. Bambergin maineikas savuolutpanimo Brauerei Heller eli tuttavallisemmin Schlenkerla kuuluu kaltaiseni savuhörhön suurimpiin suosikkeihin. Monien arvostama, tammisavutettu Eiche uppoaa hyvin itsellekin, vaikka suosikki löytyykin tummemalta Urbock-Fastenbier -akselilta.

Panimo laittoi talven 2015 kunniaksi myyntiin viisi vuotta Stephansbergin historiallisissa kivikellareissa majaillutta Eicheä ja tuon erikoiserän hedelmiä oli poimittavana vielä viimesyksyisen Urbock-tilauksen aikaankin. Nappasin yhden pullon matkaan, vaikkeivat nämä savuoluet ainakaan oman kokemuksen mukaan kovinkaan mairittelevasti aikaa kestä. Ehkä kypsytysolosuhteilla voi asiaan vaikuttaa? Ehkä, mutta ehkä ei tarpeeksi. Aika keskinkertainen, sivumakuakin tarjova olut tuolta lopulta nimittäin paljastui.
The 2010 vintage version of the Oak Smoke double bock has been bottled unfiltered and matured for 5 years in the historic rock cellars of "Stephansberg" under the Schlenkerla brewery.
Aecht Schlenkerla Eiche Doppelbock 2010
Aecht Schlenkerla Eiche Doppelbock 2010

Samea, punertavan pähkinäinen olut uhkaa purkautua pullosta pöydälle. Onneksi useamman vuoden odottelu on kangistanut saksalaisen ja savutulva ehditään estämään verkkaisen ranneliikkeen myötä.

Tuoksu on, noh, jännä. Savuisuus on tuoreen pajuista, sähkösavustimella viimeistellyn pekonin täydentäessä yleisesti läsnäolevan rintamiestalon ominaistunnelmaa. Kellaria se ei sentään tarjoa, vaan pikemminkin vanhan rakennuspuun henkimää historian kaikua. Kaikkea leimaa erikoisen pehmyt ja samettinen tuntu. Ollaan ehkä siellä jossain hulluuden ja luovuuden rajamailla, mutta onneksi vielä nerokkaan toimivalla puolella.

Maultaan tuoksua vivahteikkaampi, tai ainakin tietyt maut tuntuvat korostuvan tuoksua enemmän. Jotenkin ensifiilis on kuin seisoisi pääsiäisen tienoilla pakanarovion äärellä, joka on kasattu vanhan rantamökin laudoista ja lähipajukon raivausjätteistä. Pajuista savuisuutta vanhan puun vivahtein on siis tuoksun tavoin tarjolla. No tokihan se savupekonikin on mukaan saatu ja tuoksussakin aistittu samea pehmeys ilmentyy hyvin suutuntuman ja jopa makujenkin puolella. Lopussa on pehmeyttä leikkaavaa, yrttisen pajuista katkeroa ja kieltämättä pientä kellarin kaikua leimahtaa ilmoille aika ajoin. Se tosin tuntuu kalskahtavan jollain tapaa mausteiselta salmiakiltakin, mutta lienee todellisuudessa ensimmäistä veikkausta.

Mielenkiintoinen kypsytyskokeilu, mutta ainakin omaan suuhun tuoreen Eichen kohdalla noussut kärkkäys on kadonnut. Tämä on hyvin hankala pukea pisteiksi, etenkin kun röyhtäys tuo suuhun tuoreen sammalen katkun… Hitusen savustettuna tosin. Ja tosiaan, savuisuus tuntuu yleisesti melko miedolta, vaikka läsnä koko ajan onkin.

Karkeasti tiivistettynä Eiche muuttuu kuudessa vuodessa savuiseksi sekoitukseksi tuoretta pajua, puretun rintamamiestalon puurakenteita ja talkooporukan käristämää savupekonia kevyellä maakellarin vaara-aspektilla. Kyllä minä Eicheni jatkossa tuoreena tilaan…