torstai 21. marraskuuta 2019

Moorhouse’s White Witch

Moorhouse’s White Witch
Viime perjantai oli meille suomalaisille poikkeuksellisen erityinen. Omalla kohdalla juhlat jatkuivat vielä lauantainakin, joten tämän jo vähän aikaisemmaksi aiotun arvionkin julkaisu venähti sitten näinkin pitkälle. Mutta se sallittakoon, viive ei tässä blogissa ole kovinkaan tavaton. Kyseessä ei tietenkään ole mikään suuri tai akuuttia julkaisutarvetta vaatinut tuote itsessään, mutta se ehkä jollain tapaa ajankohtaan kuitenkin istuisi. Juttu meni näet näin:

Haeskelin Huuhkajien EM-kisapaikan ratkaisseeseen kisakatsomoon ”jotain teemaan tai muuten vain lasiin sopivaa” täytettä K-Supermarket Länsiväylän oluthyllyltä. Ajatus oli, että joko tuttua ja varmaotteista tai sitten konstitonta mutta oletettavasti maistuvaa. Jälkimmäinen näistä osuikin sitten vähän vahingossakin oikein, vaikka etukäteistiedot valinnastani olivat tyystin olemattomat. Etiketin perusteella nimittäin lopulta mentiin ja hyllyn täyttöasteen perusteella niin oli tehnyt moni muukin. Tai sitten paikkakunnalla nyt vain on enemmänkin lancashireläisestä Blonde Alesta pitävää populaa.

Burnleyssä jo vuodesta 1865 lähtien toiminut Moorhouse’s Brewery ei herätellyt kelloja millään tapaa, mutta valkeaan etikettiin painettu pöllölintu niin sanotusti iski silmään. Etiketin siivekäs tuskin huuhkajaksi tunnustautuu, mutta oli riittävän lähellä aiemmin tylsästi vain aamaajoukkueena tunnettujen Huuhkajien tematiikkaa. 3,9-prosenttisen oluen syvempi luonne oli tässä kohtaa aika toissijainen valintakriteeri, vaikka kyllähän kohdilleen osuva, brittitunnelmainen Brewers Goldilla ja Tettnangerilla humaloitu ale hyvältä idealta kuulostikin. Taiteellisen värityksen saanut lintu voisi muuten oikeasti olla sarvipöllö, joita Lancashiressäkin elelee…

Jälkeenpäin selvisi, että White Which kuuluu panimon pelastaneen noitaoluen seuraajiin. Iäkäs panimo oli näet ehtinyt siirtyä jo virvoitusjuomatehtailuun, kunnes muuan Micheal Ryan osti yrityksen Moorhousen jo hyvin kapeaksi huvenneen suvun edustajilta ja käänsi sen katseen kohti cask alejen maailmaa vuonna 1978. Seuranneet vuodet olivat kuitenkin nihkeitä ja panimo vaihtoi omistuspohjaa useampaan otteeseen, kunnes paikallinen hotellipitäjä Alan Hutchinson otti sen huomiinsa ja innovoi nousun aloittaneen Pendle Witches Brew -oluen.

Toiminta oli tosin taas vaakalaudalla Hutchinsonin menehdyttyä vuonna 1985, mutta tällä kertaa ohjaksiin astunut William Parkinson sai toiminnan jatkumaan. Päätös sulku-uhan alle päätyneen panimon hankinnasta ei suinkaan ollut liikemies Parkinsonille harkitsematon päätös, vaan se sinetöityi vasta viimeisen Pendle Witches Brew -erän maistokokemuksen jälkeen. Nimi paperiin, puolen miljoonan punnan investoinnit toiminnan kehittämiseen ja kuuden pubin hankinta jakelukanavien takeeksi – siinäpä hyväksi havaittu suunnitelma, jonka myötä toiminta jatkuu vielä tänäkin päivänä ja tarjonta on saavuttanut jo keskisuomalaisen opiskelijakaupunginkin.

Panimon tekemiset alkoivat eittämättä kiinnostamaan enemmänkin ja Länsiväylästä niitä löytyy muistaakseni muitakin. Koko panimon core range jää alle 5,5%:n eli voipi hyvinkin löytyä useitakin makuja jo nykyisellään. Moorhouse's tekee myös vähän trendikkäämpiä tuotteita, kuten trooppisia IPOja ja maustettuja pieneriä. Jos noitasarja ulotettaisiin myös näihin uudemman aallon oluisiin, voitaisiin jo puhua ihan rehdistä witch craftistä...
Soaring over the dark Forest of Pendle, the White Witch transforms into a white owl, guardian of all that she surveys - a light, refreshing and easy drinking blonde ale with a grapefruit aroma and a fresh citrus taste.

Moorhouse’s White Witch

Varsin vaalea, kirkkaanlainen ja niukkavaahtoinen olut. Kepeähkö tuoksu tarjoaa keksimäistä mallasta, sitruksen kuorta sekä kukkaista, hieman yrttistä humalaa. Hyvältä brittivedolta vaikuttaa.

Maku vastaa tuoksua, mutta on toki voimakkaampi ja varsin katkerakin. Sitruksenkuorinen, kukkainen ja yrttisen pureva humalointi on selkeässä pääosassa, mutta myös hivenen toffeinen, edelleen keksimäinen maltaisuus tukee taustalla.

Mallaspeti ei kuitenkaan tuo suurta muhkeutta mukanaan, vaan humalavetoinen olut pysyy raikkaana, napakkana ja loppuun asti kuivahkona. Erittäin toimivaa brittitunnelmaa, jota siemailisi helposti pintin tai parikin.

Pisteet: 35/50

tiistai 19. marraskuuta 2019

To Øl Gose To Jamrock

To Øl Gose To Jamrock
Kaapin pohjalle oli jäänyt kesäarvio Pienen toimittamasta tölliläisestä, Jamaikan rytmejä Gose to -sarjaan tarjoilevasta Gose To Jamrockista. Alkujaan ajatus mangolla ja guavalla maustetusta, jamaikalaisessa rommissa liotettujen tammilastujen kanssa kypsytetystä 3,8-prosenttisesta Gosesta ei kamalasti jaksanut innostaa, mutta lopputulema vei sen kuuluuisan kielen mennessään. Tai aika lähellä ainakin oltiin.

Oluen rungosta löytyy ohra- ja vehnämaltaan lisäksi myös mallastamatonta vehnää, ruokosokeria ja dekstroosia eli panimosokeria. Se on humaloitu Mosaicilla. Näistä aineksista rakentuukin oikein leppeä Jamaikalle meidät johdatteleva Gose. Welcome to Jamrock.

To Øl Gose To Jamrock
Vaaleankeltainen, sameahko, todella, todella runsaasti vaahtoava olut. Tuoksu on happamahkon hedelmäinen, trooppinen, vähän mehukaskin, mutta samalla kepeä. Onpa hyvä!

Kirpeähkö, vaaleaan taittuva tropiikin hedelmäiloittelu on kuin purkillinen rapeaa kesäfiilistä. Mangot ja guavat löytyy hyvin, yleensä päällekäyvä sitruksisuus pysyy aisoissa antaen makuun tarpeenmukaisen latauksen ilman ylilyöntiä. Sitrus on puhtaimmillaan lopussa, missä se lyö yhteen kevyen, mutta tunnistettavan suolaisuuden kanssa. Todella toimiva kokonaisuus.

Pisteet: 35/50

maanantai 18. marraskuuta 2019

Kotiolut: Vehniän Nokipannu Savulager


Vehniän Nokipannu Savulager
Vehniällä on taas pantu, saunottu ja harrastettu kuuleman mukaan myös eloisaa eräelämää. Kaikenmoisia laavutarinoita olen itsekin veikkosten lähipiiriltä kuullut, eikä sinällään yllätä, että joku näistä retkistä on yhden mallasjuomankin tarinan alustanut.

Nokipannu on vehniäläinen, 6,1-prosenttinen savulager, jonka pohjana toimii rehti pyökkisavumallas. Vahvasti Urbockin jalanjälkiä seuraten on laavulle tällä kertaa siis kiivetty. Lisämaltaina on käytetty Melanoidia, suklaamaltaita, Pilsneriä ja Abbeytä. Mietoon humalointiin panoksensa antavat varmat Perle- ja Magnum -lajikkeet ja kriittisesti aseetonhan savusta pitävä harrastelija tällaisen tuotoksen äärellä on.Lopputulemana on maukas, ei ehkä aivan Urbockin syvyyksiin palviudessaan sukeltava, silti todella runsaan savuinen ja tunnelmallinen savuolut.
Nokipannu-nimi juontaa meidän kota- ja laavureissuihin, kun makkaranpaistoon ja nokipannukahvin keittoon lähdetään, mutta aamulla on savun haju nenässä, makkarat paistamatta ja tyhjäksi kiehunut nokipannu löytyy nuotiosta. Nokipannu lager käy sellaisen illan aloitukseen täydellisesti.
Vehniän Nokipannu Savulager
Tummanpuhuva, punertavan ruskea olut vaalealla vaahdolla. Tuoksu on pehmeän palvikinkkuinen. Ei ihan Urbockin tasoa, mutta tuhdin tupruttelevaa menoa kumminkin.

Maku on hieno. Palvisavuinen maltaisuus tarjoaa myös tervaa, imeltynyttä limppuisuutta ja kevyttä paahdettakin. Lopusta löytyy yrttistä purentaa, samoin tuon tervan myötä esiintulevaa katajaisuutta tai vastaavaa. Todella hyvää rehdin rustiikkista savulageria.