Paihalas And the Lake Sighed

Paihalas And the Lake Sighed

•  Tyyli: Arctic Wild Ale
• Alk.%: 6,4
• Panimo: Paihalas Brewery, Sodankylä, Suomi

Suomen pohjoisimman panimon edesottamukset ovat aikaansaaneet harrastajapiireissä huomattavaa pöhinää ja aihe on kieltämättä kiehtonut myös allekirjoittaneen mieltä. Joulun alle osunut reissu Vaasaan johdatteli minut mm. torin laitaan, Little Pubin ovelle. Olin jo etukäteen skoutannut varsin laajasta kylmäkaappivalikoimasta pyssykyläläiset villioluet, joten syvempi uppoutuminen paikan muihin antimiin jäi pikaisen silmäilyn tasolle. Valinnanvaraa näytti kuitenkin olevan ylenmäärin.

Aikaa oli yhdelle, joten valitsin kolmen vaihtoehdon joukosta melko summittain And the Lake Sighed -oluen. 6,4-prosenttinen Arctic Wild Ale on viipyillyt tammitynnyreissä viime keväästä lähtien, kunnioitettavat kahdeksan kuukautta. Elegantin ja moniulotteisen oluen makumaailmaa on villiinnytetty entisestään väinönputken, mesiangervon ja siankärsämön voimin. Rungosta löytyy ohra- ja vehnämaltaiden lisäksi myös kauraa ja spelttimallasta.

Vaasan Little Pubista löytyy varsin pätevä kylmäkaappi.

Odotukset olivat luonnollisesti varsin kovat, silti hienoisen skeptiset suhteellisen kovan haippimyllytyksen vuoksi. Ensimaiston jälkeen oli kuitenkin otettava lakki kouraan ja asteltava hypejunan lippuluukulle tikettiä ostamaan. Tämähän on suorastaan erinomaista tavaraa!

A unique Arctic wild ale blend, mirroring the depth of natural wine. Crafted with barley, wheat, oats, and spelt, it achieves a harmonious balance of sourness and herbal bitterness derived from numerous local wild herbs. Funky notes, sweet apple and honey flavors enrich the palate, while aromas of fresh hay and ripe apricot captivate the senses. After primary fermentation it was aged in oak for 8 months.

Paihalas And the Lake Sighed

Käytännössä vaahdoton, kevyesti punertava, tasaisen läpitunkemattoman oranssinen olut. Tuoksu on hyvin hienostunut. Ja voimakaspiirteinen. Vaikuttaa kovalta jo heti näin kättelyssä. Omenaista, vinegrettemäistä tunnelmaa, sitruksen kuoren kirpeyttä, mutta myös pyöreämpää pehmeyttä. Jotain villiä myös, enkä puhu nyt pelkästään hiivasta. Runollisesti voisi sanoa, että pohjoisen kesyttömän luonnon kyllä aistii. Yrttisyyttä, sellaista hillasuon aromia, joskaan ei suota tai hillaa. Sitä maiseman tuoksua kuitenkin. Suoyrttisyyttä siis?

Makumaailma on aika upea. Vähän hauska ajatus, että tällaista tehdään Suomen pohjoisimmassa panimossa, joka etelästä katsoen on hyvinkin kaukana ns. kaikesta. Hatunnosto on paikallaan.

Kirpeä, sitruskuorinen, viheromenainen, tallinen. Hyvin tyylikäs, rungossaan pehmeyttä vastapainoksi antava, voisi sanoa ehkä hunajainenkin, mutta ilman makeutta. Jotain marjaisuutta, tulee hillan kirpeä puoli mieleen, osin hieman viinimäisessä mielessä jopa. Jälkimaussa myös hentoa vaniljaa puun seassa, samoin jotain sarakasvin havinaa. En saa kiinni tarkemmin, villin yrttiseksi, silti ruohoiseksi sen kuitenkin miellän. Kompleksisempi, kuin osaan kuvailla. Erinomainen olut.

Pisteet: 44/50

Jyskän Panimon kveik-kokeilut: Gruit Ale ja Jyskän Maltøl

Jyskäläisiä kveik-kokeiluita

Laitisen Mika tekaisi jouluksi sahtia norjalaisen perinnehiivakannan eli kveikin voimin. Samalla kertaa tulille lähti myös kaksi muuta kveik-käytettyä olutta: keskiaikainen Gruit Ale sekä perinteinen norjalainen Stjørdalin alueen sahdin sukuinen perinneolut.

Jyskän Gruit on varhaiskeskiajan yrteillä maustettu olut. Mahdollisimman autenttista keskiajan oluttarinaa tavoitteleva olut on valmistettu sahtimaisin tekniikoin, vierrettä keittämättä. Osa rungon ohramaltaista omaa pientä savuisuutta ja sen maustamiseen käytetyt suomyrtit ja siankärsämöt ovat Mikan omakätisesti poimimia. Ensimmäiset on noukittu kesällä Saimaan rannoilta, jälkimmäiset panimon kotinurkilta Jyskästä. Vahvuutta oluella oli n. 7% ja se tuli nautittua noin kuukauden ikäisenä tuoretuotteen leimasta johtuen.

Norjalaisten sahtia eli Maltøliä pääsin ensi kerran maistamaan Laitisen, Nikulaisen ja Silvennoisen Sahti-kirjan julkistustilaisuudessa, mutta tämänkertainen tuote poikkesi tuosta makeasta ja runsaasta juomasta melkoisesti. Mika itse taustoittaa jyskäläisen oluen tarinaa näin:

Perinteinen norjalainen Stjørdalin alueen sahdin sukuinen perinneolut. Kävin kesäkuussa Tronheimin liepeillä Stjørdalissa ja sain sieltä lahjaksi säkillisen perinteisin menetelmin kotona tehtyä mallasta. Sain isännältä myös reseptin tähän olueen, mutta sehän oli jo valmiiksi hyvin lähellä omaa sahtireseptiäni. Maltaat on kuivattu leppäsavulla, joista sikiävä tervainen savuisuus on oluen keskeinen piirre.

Savua oluesta tottavie löytyy. Hyvin tervaisessa muodossa vieläpä. Perinnemaltaiden käyttö toi valmistukseen omia pieniä muuttujiaan, eikä lopputulema ollut aivan haetun kaltainen. Vahvuus (5%) jäi aiottua alhaisemmaksi ja tekijän vinkki olikin, että autenttisemman käsityksen haetusta makumaailmasta saa kuvittelemalla oluen pari prosenttia vahvemmaksi, makeahkoksi ja huomattavasti täyteläisemmäksi. Vihjeessä oli kieltämättä perää ja näiden ominaisuuksien myötä Jyskän stjordalilainen olisi noussutkin hyvinkin potentiaaliseksi herkuttelujuomaksi. Nyt lopputulema jätti suuhun vain tuhdin savuisen kosketuksensa.

Maltølistä on vielä todettava se tosiasia, että keitoksen ainoa ”kaupallinen” raaka-aine oli Jyväskylän vesijohtovesi: käytetyt maltaat olivat stjørdalilaista alkuperää, kveik-perinnehiiva norjalaista, katajat Jyskästä ja humalat Toivakasta.

Mielenkiintoisia kokeiluja kaupallistuvan kveik-kannan kanssa.

Jyskän Gruit Ale

Toffeisen ruskea ja utuinen olut käytännössä olemattomalla vaahdolla. Tuoksu on miedonlainen, toffeisen maltainen, samalla rustiikkisen kuiva ja hieman savuinen. Yrttisyyttäkin on, mutten pääse siitä jyvälle. Se myös sekoittuu hieman kuivahkoon mausteisuuteen.

Maku on hyvä. Maltaan makeampi puoli jää taka-alalle, mutta antaa omaa teräänsä aika-ajoin mukaan keskusteluun. Rustiikkinen, maalaismaisen rouhea ja tunnelmallinen savuisuus on varsin hyvin esillä ja olut henkii heinäkuisen hellepäivän iltaan kääntynyttä, seesteisen viehkeää, aitoa maalaistunnelmaa. Yrttisyys antaa mukaan oman selkeän sävynsä, mutta yrttiummikkona en niitä sen tarkemmin osaa eritellä. Lopussa mausteisuutta, tehostuvaa yrttiä ja kuivuutta, ei juuri katkeroa. Savu jää jälkimaussa suuhun leijailemaan.

Aika miellyttävän seesteinen ja tasainen olut, joka kieltämättä henkii perinteitä.

Jyskän Maltøl

Hivenen punertava, lämpimän ruskea ja niukkavaahtoinen olut. Tuoksu on hyvin tervattu, savuntäyteinen ja mieleen niin vastatervatun veneen, savusaunan ja ratapölkyn kuin tervapastillinkin... Hyvin, hyvin voimakas aromi.

Sama tunnelma jatkuu maussakin, joka muutoin jää hyvin kevyeksi ja taustaltaan laimeaksi. Vahvempana tämä tosiaan pääsisi tosissaan irti, eikä pieni maltaan makeuskaan pahitteeksi kuivakan iskevän tervaisuuden vastaparina olisi. Tausta on siis ohut, tuoksun tervateesit pitävät pintansa ja korostuvat vielä voimakkaassa jälkimaussa. Vähän kuin kuumana kesäpäivänä vanhan rautatien ääressä sijaitsevalla savusaunalla tervaleijona suussa savustuspuuhissa istuskelisi... Köh!

Rekola x Hiisi Kaksi Kotia Vailla Humalaa

Rekola x Hiisi Kaksi Kotia Vailla Humalaa

• Tyyli: Traditional Ale / Gruit Ale
• Alk.%: 5,6
• Panimot: Fiskarsin Panimo (Rekolan Panimo), Fiskars, Suomi / HIISI, Jyväskylä, Suomi

Vast’ikään Fiskarsoituneen Rekolan Panimon ja HIISIn Kaksi Kotia –olutsarjan humalaton versio on kiehtonut jo pidemmän aikaa, joten ostopäätös oli käytännössä jo valmiiksi tehty kun olut vihdoin saatiin Alkon tilausvalikoimaan. Pakurilla, pujolla, siankärsämöllä, mesiangervolla, apilalla ja kanervalla maustettua gruit alea on tituleerattu leikkisästi myös Suomi-lambiciksi ja vaikka se jokusen olutaktiivin päätä tuntui hieman kiristävän, on se mielestäni ihan hauskasti haettu määritelmä.

Puhdaspiirteiseksi lambiciksi Vailla Humalaa kukaan tuskin vakavissaan on väittämässä, vaan näen nimityksen lunastavan kannuksiaan siihen liittyvän, lokaatiollisenkin perinteikkyyden suunnalta. Ehkä hiukan ohuesti, mutta kansallisromanttisesti ajatellen ihan riittävän aiheellisesti. Voisihan se toisinkin olla muotoiltu, mutta tähän hätään minulla ei ole parempaa ajatusta ”alaotsikosta” heittää. Sitäkin voi toki pohtia, onko moiselle edes tarvetta, mutta hyvähän se puhtaasta pohjolan luonnosta innoitusta hakevalle, sinällään spesiaalille oluelle on hieman lisänäkyvyyttä tarjota.

Ja siinä samassa ollaankin sillä kuuluisalla aasin sillalla. Kollaboraatiokeiton maustekirjo edustaa perinteisten, luonnossamme esiintyvien villiyrttien ja –kasvien tarjontaa. Niiden kautta historialliseen oluttyyliin on saatu vahva Suomen kesän lataus, joka suuntaa sen tarjoaman tunnelman onnistuneesti härmäläisen mökkitien varteen – aivan kuin se siellä olisi aina ollutkin. Pieni, mutta maistuva palanen Gruit-saagaa on Vailla Humalan myötä lunastettu yöttömän yön valaiseman suomalaisen mielenmaiseman peiliksi, joten pieni kansallishengen kohotus ja leikkisä brändäys ovat ihan paikallaan.

Olemme saaneet viime vuosina seurata kotimaisten villiyrttien ja muiden luonnonantimien nousua käsityöjuomien tähtitaivaalle pientislaamoidemme palkittujen ginien ja muiden arvojuomien kantavina voimina. Yrtti-innostus ja hortoilubuumi eivät rajoitu enää vain lautasille, vaan ne täyttävät nyt myös lasimme. Kotimaisia Gruitteja sekä muita yrttimaustettuja oluitakin on saatavilla jo muutamia, enkä liene kauhean väärässä, mikäli uskallan väittää niitä valmistettavan jatkossakin.

Voimajuoma on muutoinkin ollut keväällä kova sana. Tässäpä olisi oiva sellainen. Suoranaista superfoodia ja hyvää jatkoa parin vuoden takaiselle Testowittille.

Rekola x Hiisi Kaksi Kotia Vailla Humalaa

Kellertävän oranssinen, samea ja niukkavaahtoinen olut. Tuoksussa sitrushenkistä kirpeää happamuutta, runsasta yrttisyyttä ja muutoinkin tuoreen korsiniityn muhjottua katkua. Yksittäistä maustekasvia en tuoksusta osaisi nimetä, mutta se johtunee lähinnä omasta yleissivistyksen puutteesta. Tai no pakuri kyllä puskee hyvin esiin kun vähän pyörittelee ja saatanpa tässä muistella, miltä se pujo oikeastaan tuoksuikaan. Sivistystaso nousee olutlasi kädessä eksponentiaalisesti. Hyvä hyvä. Maanläheinen lienee huono sana, mutta sellainen maalaismaisen tunnelmarikas, villiyrttinen henki on tuoksussa vahvana.

Maussa mennään tuoksun teesein. Kirpakan hapan, sitruskuorisen mielikuvan piirtävä tausta luo hyvän pohjan yrttirunsaalle niittytunnelmalle. Pienikuplaiset, pisteliäät hiilihapot tukevat vaikutusta ja vaikkei humalaa mukana olekaan, on lopetus mukavan napakasti purevan tuntuinen. Pakuria löytyy ensimmäisenä, mutta se ei peitä kaikkea alleen. Mukana on kukkeampaakin, jopa parfyymin sfääreihin nousevaa aromaattisuutta ja erinäistä makuheinää vaikuttaa löytyvän joka nurkan takaa. Hemmetin kesäinen ja luonnon äärelle mökkirantaan kutsuva kokonaisuus.

Tuomio: Pohjolan makuihin sonnustautunut villiyrttiale mukavan kirpakalla tunnelmalla höystettynä.

Pisteet: 38/50

Tätä maistellessa jään pohtimaan, kuinka suopursu keitoksessa mahtaisi toimia? Eihän sitä varmaan paljon tarvitsisi (koska lievästi myrkyllinen ja voimakas), mutta josko ripaus ihan mielenkiinnon vuoksi.