Jyskän Panimon kveik-kokeilut: Gruit Ale ja Jyskän Maltøl

Jyskäläisiä kveik-kokeiluita

Laitisen Mika tekaisi jouluksi sahtia norjalaisen perinnehiivakannan eli kveikin voimin. Samalla kertaa tulille lähti myös kaksi muuta kveik-käytettyä olutta: keskiaikainen Gruit Ale sekä perinteinen norjalainen Stjørdalin alueen sahdin sukuinen perinneolut.

Jyskän Gruit on varhaiskeskiajan yrteillä maustettu olut. Mahdollisimman autenttista keskiajan oluttarinaa tavoitteleva olut on valmistettu sahtimaisin tekniikoin, vierrettä keittämättä. Osa rungon ohramaltaista omaa pientä savuisuutta ja sen maustamiseen käytetyt suomyrtit ja siankärsämöt ovat Mikan omakätisesti poimimia. Ensimmäiset on noukittu kesällä Saimaan rannoilta, jälkimmäiset panimon kotinurkilta Jyskästä. Vahvuutta oluella oli n. 7% ja se tuli nautittua noin kuukauden ikäisenä tuoretuotteen leimasta johtuen.

Norjalaisten sahtia eli Maltøliä pääsin ensi kerran maistamaan Laitisen, Nikulaisen ja Silvennoisen Sahti-kirjan julkistustilaisuudessa, mutta tämänkertainen tuote poikkesi tuosta makeasta ja runsaasta juomasta melkoisesti. Mika itse taustoittaa jyskäläisen oluen tarinaa näin:

Perinteinen norjalainen Stjørdalin alueen sahdin sukuinen perinneolut. Kävin kesäkuussa Tronheimin liepeillä Stjørdalissa ja sain sieltä lahjaksi säkillisen perinteisin menetelmin kotona tehtyä mallasta. Sain isännältä myös reseptin tähän olueen, mutta sehän oli jo valmiiksi hyvin lähellä omaa sahtireseptiäni. Maltaat on kuivattu leppäsavulla, joista sikiävä tervainen savuisuus on oluen keskeinen piirre.

Savua oluesta tottavie löytyy. Hyvin tervaisessa muodossa vieläpä. Perinnemaltaiden käyttö toi valmistukseen omia pieniä muuttujiaan, eikä lopputulema ollut aivan haetun kaltainen. Vahvuus (5%) jäi aiottua alhaisemmaksi ja tekijän vinkki olikin, että autenttisemman käsityksen haetusta makumaailmasta saa kuvittelemalla oluen pari prosenttia vahvemmaksi, makeahkoksi ja huomattavasti täyteläisemmäksi. Vihjeessä oli kieltämättä perää ja näiden ominaisuuksien myötä Jyskän stjordalilainen olisi noussutkin hyvinkin potentiaaliseksi herkuttelujuomaksi. Nyt lopputulema jätti suuhun vain tuhdin savuisen kosketuksensa.

Maltølistä on vielä todettava se tosiasia, että keitoksen ainoa ”kaupallinen” raaka-aine oli Jyväskylän vesijohtovesi: käytetyt maltaat olivat stjørdalilaista alkuperää, kveik-perinnehiiva norjalaista, katajat Jyskästä ja humalat Toivakasta.

Mielenkiintoisia kokeiluja kaupallistuvan kveik-kannan kanssa.

Jyskän Gruit Ale

Toffeisen ruskea ja utuinen olut käytännössä olemattomalla vaahdolla. Tuoksu on miedonlainen, toffeisen maltainen, samalla rustiikkisen kuiva ja hieman savuinen. Yrttisyyttäkin on, mutten pääse siitä jyvälle. Se myös sekoittuu hieman kuivahkoon mausteisuuteen.

Maku on hyvä. Maltaan makeampi puoli jää taka-alalle, mutta antaa omaa teräänsä aika-ajoin mukaan keskusteluun. Rustiikkinen, maalaismaisen rouhea ja tunnelmallinen savuisuus on varsin hyvin esillä ja olut henkii heinäkuisen hellepäivän iltaan kääntynyttä, seesteisen viehkeää, aitoa maalaistunnelmaa. Yrttisyys antaa mukaan oman selkeän sävynsä, mutta yrttiummikkona en niitä sen tarkemmin osaa eritellä. Lopussa mausteisuutta, tehostuvaa yrttiä ja kuivuutta, ei juuri katkeroa. Savu jää jälkimaussa suuhun leijailemaan.

Aika miellyttävän seesteinen ja tasainen olut, joka kieltämättä henkii perinteitä.

Jyskän Maltøl

Hivenen punertava, lämpimän ruskea ja niukkavaahtoinen olut. Tuoksu on hyvin tervattu, savuntäyteinen ja mieleen niin vastatervatun veneen, savusaunan ja ratapölkyn kuin tervapastillinkin... Hyvin, hyvin voimakas aromi.

Sama tunnelma jatkuu maussakin, joka muutoin jää hyvin kevyeksi ja taustaltaan laimeaksi. Vahvempana tämä tosiaan pääsisi tosissaan irti, eikä pieni maltaan makeuskaan pahitteeksi kuivakan iskevän tervaisuuden vastaparina olisi. Tausta on siis ohut, tuoksun tervateesit pitävät pintansa ja korostuvat vielä voimakkaassa jälkimaussa. Vähän kuin kuumana kesäpäivänä vanhan rautatien ääressä sijaitsevalla savusaunalla tervaleijona suussa savustuspuuhissa istuskelisi... Köh!

Hopping Brewsters Finnjävel

 Hopping Brewsters Finnjävel

• Tyyli: Gruit Ale
• Alk.%: 5,3
• Panimo: Hopping Brewsters, Akaa, Suomi
• Muuta: Ravintola Finnjävelin oma olut

Henri Alénin ja Tommi Tuomisen Finnjävel-ravintolan otteita on tullut seurailtua lähinnä ensimmäisen herrasmiehen sosiaalisen median kautta, mutta suomalaisten perinneherkkujen varaan rakentuva, leikittelevä konsepti on toki kiehtonut tositarkoituksella sen lanseeraamisesta lähtien. Olin myös iloisesti yllättynyt kuultuani, että ravintolaa varten on valmisteilla myös olut ja vieläkin innostuneempi siitä, että sitä saatiin myös rahvaan nautittavaksi – eli Alkon tilausvalikoimaan.

Finnjävelin olut on valmistettu yhteistyössä Hopping Brewsters –panimon kanssa. Kuten olettaa saattaa, ei ravintolan omaa mallasjuomaa ole aivan perinteisestä puusta räätälöity. Tai oikeastaan on. Erikoislaatuinen juoma nimittäin saa makunsa mausteseoksesta, gruitista, jollaisilla oluet aikanaan maustettiin ennen nyt valloillaan olevaa humalakasvin dominanssia. Hoppareillahan on taustallaan hyvä lataus historiatuntemusta ja muinainen gruitalekaan ei akaalaisille tuntematon juomalaji ole, joten yhteistyökuvio hoidettiin siinä mielessä aika osuvassa seurassa. Mukana oluen teossa oli sommelier Samuli Angelov.

 Hopping Brewsters Finnjävel

Se, mistä en sitten niinkään innoissani ollut, oli oluen maustekirjon sisältö. Näin äkkiseltään nimittäin tuntuisi, että Finnjävelin perusideaan sopivin ratkaisu olisi hakea maustekasvit ja –yrtit kotimaan puhtaasta luonnosta, mutta sen sijaan puolukka on paritettu yhdessä lakritsijuuren, limen ja appelsiinin kanssa. Tokihan tämä perinteisen oluen modernimpi lähestymistapa ihan linjanmukaisesti kulkee, mutta silti mieleni olisi enemmän tuonne mökkikuusikon huomaan kaipaillut. Makuasioitahan nämä tietty ovat, mutta nyt valittu yhdistelmä ei paperillakaan meikäläisen makuhermoja hivele. Eikä hivellyt lasissakaan. Voimakasmakuinen ja vivahteikas olut jakaa varmasti mielipiteet, mikä lienee tarkoituksin. Minulle ei toiminut.

 Hopping Brewsters Finnjävel

Samea, hieman punertavan harmaa, oikeastaan terassin pesuveden näköinen olut. No, ainakin on rehdin maanläheinen näky. Tuoksu puistattaa alussa melkoisesti. Lakritsijuuri ja appelsiininen sitrus ei oikein yhdistelmänä nenääni toimi ja puolukkakin tuo mukaan lähinnä etovaa punakkuutta. Onneksi shokki laantuu nopeasti ja kokonaisuuteen pääsee paremmin kiinni.

Appelsiini on varsin vahvana esillä, mutta lakritsijuuri vetäytyy ajan mittaan. Mukaan tulee maanläheistä hedelmäisyyttä sekä lisää kevyttä puolukan kajoa. Tunnelmaa leimaa sammalvivahteinen mausteyrttisyys sekä turhan kärkevä, lämpimän hedelmän makeus.

Maku on aika vinkeä. En aluksi osaa määritellä selvää mielipidettä, mutta lopulta tunnustan, etten oikein välitä siitä. Päällimmäisenä mieleen tulee appelsiinimarmeladilla täytetty, osin sulanut konvehti. Siinä on myös hedelmää, väljähtänyttä limonadia, lakritsia ja taustakirjosta tulee yleisesti mieleen pakurimainen tuhkaisuus pienellä punamarjaisella happamuudella kruunattuna. "Jännä" on oikein hyvä sana kuvaamaan tätä olutta. Turhan jännä meikäläiselle...

Tuomio: Sekavanlainen sitruslakugruitti.

Pisteet: 21/50

Rekola x Hiisi Kaksi Kotia Vailla Humalaa

Rekola x Hiisi Kaksi Kotia Vailla Humalaa

• Tyyli: Traditional Ale / Gruit Ale
• Alk.%: 5,6
• Panimot: Fiskarsin Panimo (Rekolan Panimo), Fiskars, Suomi / HIISI, Jyväskylä, Suomi

Vast’ikään Fiskarsoituneen Rekolan Panimon ja HIISIn Kaksi Kotia –olutsarjan humalaton versio on kiehtonut jo pidemmän aikaa, joten ostopäätös oli käytännössä jo valmiiksi tehty kun olut vihdoin saatiin Alkon tilausvalikoimaan. Pakurilla, pujolla, siankärsämöllä, mesiangervolla, apilalla ja kanervalla maustettua gruit alea on tituleerattu leikkisästi myös Suomi-lambiciksi ja vaikka se jokusen olutaktiivin päätä tuntui hieman kiristävän, on se mielestäni ihan hauskasti haettu määritelmä.

Puhdaspiirteiseksi lambiciksi Vailla Humalaa kukaan tuskin vakavissaan on väittämässä, vaan näen nimityksen lunastavan kannuksiaan siihen liittyvän, lokaatiollisenkin perinteikkyyden suunnalta. Ehkä hiukan ohuesti, mutta kansallisromanttisesti ajatellen ihan riittävän aiheellisesti. Voisihan se toisinkin olla muotoiltu, mutta tähän hätään minulla ei ole parempaa ajatusta ”alaotsikosta” heittää. Sitäkin voi toki pohtia, onko moiselle edes tarvetta, mutta hyvähän se puhtaasta pohjolan luonnosta innoitusta hakevalle, sinällään spesiaalille oluelle on hieman lisänäkyvyyttä tarjota.

Ja siinä samassa ollaankin sillä kuuluisalla aasin sillalla. Kollaboraatiokeiton maustekirjo edustaa perinteisten, luonnossamme esiintyvien villiyrttien ja –kasvien tarjontaa. Niiden kautta historialliseen oluttyyliin on saatu vahva Suomen kesän lataus, joka suuntaa sen tarjoaman tunnelman onnistuneesti härmäläisen mökkitien varteen – aivan kuin se siellä olisi aina ollutkin. Pieni, mutta maistuva palanen Gruit-saagaa on Vailla Humalan myötä lunastettu yöttömän yön valaiseman suomalaisen mielenmaiseman peiliksi, joten pieni kansallishengen kohotus ja leikkisä brändäys ovat ihan paikallaan.

Olemme saaneet viime vuosina seurata kotimaisten villiyrttien ja muiden luonnonantimien nousua käsityöjuomien tähtitaivaalle pientislaamoidemme palkittujen ginien ja muiden arvojuomien kantavina voimina. Yrtti-innostus ja hortoilubuumi eivät rajoitu enää vain lautasille, vaan ne täyttävät nyt myös lasimme. Kotimaisia Gruitteja sekä muita yrttimaustettuja oluitakin on saatavilla jo muutamia, enkä liene kauhean väärässä, mikäli uskallan väittää niitä valmistettavan jatkossakin.

Voimajuoma on muutoinkin ollut keväällä kova sana. Tässäpä olisi oiva sellainen. Suoranaista superfoodia ja hyvää jatkoa parin vuoden takaiselle Testowittille.

Rekola x Hiisi Kaksi Kotia Vailla Humalaa

Kellertävän oranssinen, samea ja niukkavaahtoinen olut. Tuoksussa sitrushenkistä kirpeää happamuutta, runsasta yrttisyyttä ja muutoinkin tuoreen korsiniityn muhjottua katkua. Yksittäistä maustekasvia en tuoksusta osaisi nimetä, mutta se johtunee lähinnä omasta yleissivistyksen puutteesta. Tai no pakuri kyllä puskee hyvin esiin kun vähän pyörittelee ja saatanpa tässä muistella, miltä se pujo oikeastaan tuoksuikaan. Sivistystaso nousee olutlasi kädessä eksponentiaalisesti. Hyvä hyvä. Maanläheinen lienee huono sana, mutta sellainen maalaismaisen tunnelmarikas, villiyrttinen henki on tuoksussa vahvana.

Maussa mennään tuoksun teesein. Kirpakan hapan, sitruskuorisen mielikuvan piirtävä tausta luo hyvän pohjan yrttirunsaalle niittytunnelmalle. Pienikuplaiset, pisteliäät hiilihapot tukevat vaikutusta ja vaikkei humalaa mukana olekaan, on lopetus mukavan napakasti purevan tuntuinen. Pakuria löytyy ensimmäisenä, mutta se ei peitä kaikkea alleen. Mukana on kukkeampaakin, jopa parfyymin sfääreihin nousevaa aromaattisuutta ja erinäistä makuheinää vaikuttaa löytyvän joka nurkan takaa. Hemmetin kesäinen ja luonnon äärelle mökkirantaan kutsuva kokonaisuus.

Tuomio: Pohjolan makuihin sonnustautunut villiyrttiale mukavan kirpakalla tunnelmalla höystettynä.

Pisteet: 38/50

Tätä maistellessa jään pohtimaan, kuinka suopursu keitoksessa mahtaisi toimia? Eihän sitä varmaan paljon tarvitsisi (koska lievästi myrkyllinen ja voimakas), mutta josko ripaus ihan mielenkiinnon vuoksi.