Kesän alussa tapasin oluen äärellä paikallisen legendan,
Maltainen-blogia kirjoittavan olutasiantuntijan Mika Laitisen. Palkittuna
kotiolutvirtuoosina tunnettu Mika antoi kotiin viemisiksi myös Jyskän
kotipanimon oluita, joita olen jo jonkin aikaa säästellyt sopivaa hetkeä
varten. Melko tumman puhuvaa valikoimaa nelikko tarjoilee, joten kesähelteille
sopivimmaksi valikoin vaalean, mielenkiintoiselta kuulostavan Wit Soleran… Nimensä olut
saa sen valmistuksessa tai pikemminkin kypsytyksessä käytetystä menetelmästä
(Solera-tynnyrit), joka on itselleni aiemmin tuntematon. Nopealla
tarkastuksella ”solerointi” onkin yleisemmin käytössä sherryjen ja madeiroiden
valmistuksessa. Lopputuloksesta on ummikon hankala lähteä arvioita heittelemään,
mutta varmaa on se, että uusia elämyksiä on taasen tarjolla. Mika itse sanailee
oluiden mukana tulleessa info-lappusessa seuraavaa:
”Kuiva ja hapan olut
Jyskän solera-tynnyreistä. Tämä on soleratynnyreiden 3. sukupolvi ja valtaosa
oluesta on keväällä 2010 pantua witbieriä. Soleratynnyreistä otetaan 80-90%
olutta pullotettavaksi ja tynnyrin vaje korvataan uudella oluella. Tynnyreiden
mikrobifloora koostuu kolmesta eri brettanomyces –hiivasta ja yhdestä
pediococcus –maitohappobakteerista. Alkoholia 6,5%.”
Koska varsinaista arviokehoitusta olutsetti ei sisältänyt,
päätin lähestyä tätä ensimmäistä tuttavuutta hieman totutusta poikkeavalla
kaavalla… Hieman hullun höpinää ja itsekseen puhelua. Todella mielenkiintoinen
olut kuitenkin oli kyseessä – ja ennen kaikkea haastava analysoitava!
.JPG) |
| Jyskän Wit Solera 2010 |
Varsin mielenkiintoinen tunnelma… Hiivakannat hallitsevat
makumaailmaa laajalla skaalalla ja witmäistä tuntua saa kiinni vain harvoista
paikoista – nekin ehkä pitkälti tietoisesti hakemalla haettuna. Kiehtovaa. ”Lambicia?!”
ajattelen heti kättelyssä. ”Gueuzeahan tämä pitkälti muistuttaa”. Kieltämättä
Cantillonit ja kumppanit nousevat automaattisesti mieleeni. Joukossa on
kuitenkin jotain, joka tuo mieleeni punertavan, happaman marjaisuuden. Melko
hillitty, osin ehkä hatarakin aasinsilta kuitenkin puhuttelee seuraavasti:
”Framboise…ehkä Kriek sittenkin?” No tokkopa suoranaisesti kumpikaan
edellisistä, mutta hienoisen punertavan sävykkyyden kuitenkin laskisin tuon
gueuze-vertauksen harteille. Kevyenä tosin. Villihiivat ovat kuitenkin niskan
päällä ja leimaavat maalaisranskalaiseen pihapiiriin hevostallin lävitse
mielikuvat vievää tunnelmaa. ”Mutta onhan tässä hieman jännää
mausteisuuttakin..?” Niinpä onkin, ehkä se wit nouseekin tässä vaiheessa
parhaiten esille villimmän puolen dominoivasta ikeestä.
Suutuntuma on muuten yllättävänkin pyöreä, melko tuhtikin –
tai ainakin tuota lambic-mielikuvaa vasten peilaten. ”Hapanta hedelmää ja
marjaa, mutta ehkä hentoa karamellinkin makeutta löytyy”. No hyvin hyvin
hienosti kuitenkin. Kieltämättä makeutta esiin nousee ja maltaan puolelta se
varmastikin tulee – näin sen yksinpuheluni keskellä haluaisin nähdä.
Lopputulemana lähin sokkoveikkaukseni olisi varmasti sour
ale tai lambic – vahvastihan tuo hapan hedelmä ja brettadominanssi siihen
suuntaan veisi. Vivahteikas, mielenkiintoinen ja maistuva makumatka itselleni
uusiin ulottuvuuksiin…
