Two Sour Night at Hiisi

Hapan yö panimolla...

alla säihkyvien valojen...

Viime lauantainen visiitti paikallispanimolle jätti suuhun taas varsin happaman maun. Kyseessä oli HIISIn ”jokakeväiseen tapaan” isännöimä hapanolutiltama, joka keräsi yhteen väkeä panimojuomien valmistuksen, myynnin, anniskelun ja nautiskelun monenkirjavasta joukosta. Kaikkiaan meitä taisi olla paikalla parisenkymmentä. Osa oli saapunut panimolle jo lähes aamutuimaan keittelemään mestarillista gose-erää, joka itseasiassa oli koko tapahtuman koolle kutsunut voima ja iloittelun ihana tekosyy.

Two Sour Night at Hiisi jatkoi viime kevään One Sour Night at Hiisin tarinaa, josta oikeastaan koko jyväskyläläispanimon menestyksekäs ja maistuva bretta-sour-wild –virittely sai alkunsa. Tällä kertaa työn alla oli kolmen olutharrastajien arvostusta nauttivan tahon yhteinen makumatka. HIISIhän valittiin Olutoppaan vuosiäänestyksissä (taas) maamme ykköspanimoksi ja niinpä olutta lähdettiin visioimaan kahden muun oman sarjansa voittaneen edustajan kanssa: parhaan olutravintolan tittelin vieneen One Pint Pubin sekä kotimaista olutkauppaa ison askeleen eurooppalaiseen suuntaan johdattaneen Pienen. Viime kesänä ovensa avannut olutpuoti arvostettiin Oppaan äänestyksissä ylivoimaisesti parhaaksi olutkaupaksi, mikä on aika kova teko vain puoli vuotta toimineelta yritykseltä.

HIISI x One Pint X Pien –kollaboa on siis tuloillaan ja myyntipaikat voikin tästä nohevasti jo päätellä. Palkitsin vielä nimeämättömän projektin ”Mestarit panimolla” tittelillä, vaikka kyseessä onkin aikalailla Pepeä, Hectoria ja kumppaneita fressimpi pumppu. Aamulla tulille laitettu keitos oli saapuessani jätetty jo hapattumaan yön yli. Keittovaihe eli tapahtuman virallisempi pääosuus jäi siis meikäläiseltä väliin, mutta nähtävää, maisteltavaa ja kuultavaa riitti vielä illallakin ihan mukavissa määrin. Marjamaustettua, kattilahapatettua Gosea kuitenkin tuleman pitää, mutta osallistuneet tahot tiedottanevat siitä sitten tarkemmin ajan ollessa kypsä.

Vankan HIISI, One Pint ja Pien edustuksen lisäksi mukana menossa oli väkeä olutkulttuurin paikallisostolta, mutta myös pienpanimorintaman uudemmilta sekä tulevilta kasvoilta Cool Head Brewin Pietarin sekä omaa ”underground” panimoaan valmistelevan Jasonin ja Elinan muodossa. Jason on tuttu hahmo Olutkellarinkin sivuilta viimekesäisen 8-Bit Brewingin taustoja ja parivuotisen perustamistyön vaiheita esittelleen jutun myötä:

Panimoa perustamassa: 8-Bit Brewing

Tällä kertaa pääsin jutustelemaan miekkosen kanssa ihan livetilassa ja hän kertoikin viimeiseen puolivuotiseen mahtuneen jos jonkinmoista tapahtumaa, joiden mollivoittoinen sointu on vihdoin kääntymässä iloisempaan tunnelmaan. Kahden kariutuneen tilakatselmuksen jälkeen panimolle vaikuttaa löytyneen sopivat tilat syvältä Helsingin ytimestä. Matkassa on vielä pieniä muuttujia ja varmistuksia, mutta toteutuessaan 8-Bit tulee osaltaan vahvasti määrittelemään kotimaan undergroundskeneä.

Tulipa siinä illan aikana nähtyä tilamuutosten arkkitehtisuunnitelmiakin ja kieltämättä aika kutkuttavalta vaikuttaa. Selkeät tavoitteet tuotteidenkin lanseerausaikataulusta on olemassa, mutta kuten edeltävät vuodet ovat Jasonille opettaneet, on aina hyvä olla myös toimiva varasuunnitelma. Näin on nytkin ja arcade-henkiset oluet tulevat saamaan jatkumoa tavalla tai toisella. Tästä sitten lisää myöhemmässä vaiheessa. Melko uniikkia panimoa on joka tapauksessa lupa odotella rakentuvaksi.

Herpertti-duon exclusive -keikka panimon ytimessä...

Pullotuskone heräsi henkiin välivalojen myötä.

Aika jytää...

Illan taiteellinen kohokohta oli tuotantohallin lauteille nousseen Herpertti-duon konsertointi värivalojen leikitellessä käymistankkien rosterisella pinnalla. Hämyinen panimotila tuntuu öisin elävän omaa elämäänsä ja tankkirivistöjen takaiset sivukujat henkivät aivan omanlaista tunnelmaansa eri väristen valojen halkoessa pimeyttä. Bluesisoinnin jo hiljennyttyä pääsin itsekin toteuttamaan pitkäaikaisen haaveeni, eli täräyttää poppivehkeistä panimohalli täyteen Wu-Tangin katu-uskottavia sulosointuja.

Myös tarjoilu pelasi hyvin ja oluita käytiin läpi aika rennolla ohjauksella. Esillä oli kunkin mukanaan tuomia olutelämyksiä sekä HIISIn tankeista valutettuja näytteitä sun muita koe-eriä. Kaikkea ei tullut ylös dokumentoitua, mutta ainakin näistä oluista jäi selvät muistijäljet mieleen kummittelemaan. Lisää tarinointia löytyy myös menossa mukana olleen kollegablogisti-Rollen Huurteinen-sivuilta.

8-Bit Glimmer IPA

Illan ensimmäisen oluen lasiini laski Jason, jonka 8-Bit Glimmer IPA oli itseasiassa One Pintin Hannan tekosia. Hanna oli halunnut opetella oluenvalmistuksen salat korkeimman omakätisesti lopputuleman olleessa vähintäänkin toimiva IPA. Oluen perusreseptiikka oli toki Jasonin käsialaa, mutta humalavalinnat ja itse valmistus jäi kokonaan Hannan kontolle. Mikäli oikein muistan, oli oluen katkeropuoli hoidettu Cascadella, aromit Vic Secretillä ja kuivahumalointi Wai-itilla.

Glimmeri oli puhdaspiirteinen ja sopivan pureva IPA itselleni hyvin uppoavin sitrushedelmäisin teesein doupattuna. Taustalla hieman valkoviinimäistä marjaisuutta sekä vaaleahkoa hedelmäisyyttä. Piti vielä tynnyrin loput käydä ahnehtimassa talteen…

Cool Head 2Sula Sour –proto

Illan toinen olut lieni koko setin erikoisin, ensisilmäyksellä lähinnä mango-Piltin ja –smoothien sekoitukselta näyttävä Mango Berliner Weisse. Kyseessä oli Cool Headilla häärivän Pietarin tekemä testierä, josta on kaupallinenkin, hieman muokattu versio tulossa aivan näillä näppäimillä Ice Beaver-kollabon muodossa. Nyt maistossa olevaan kegiin oli lyöty 350g rehtiä mangopyrettä aina yhtä olutlitraa kohden, mutta kaupallisen version kanssa määrää hieman maltillistetaan - muttei liikaa kuitenkaan. Suhteen laimennuksenkin jälkeen puhutaan kuulemma sadoista kiloista 1700-litran oluterän äärellä, joten hedelmätukkuri kiittää.

Sourit (etenkin Berliner Weisse ja Gose) ovat yksi tuusulalaispanimon tämänhetkisiä missioita. Helposti juotavat, kevyet hapanoluet halutaan tuoda tutuiksi suuremmillekin massoille. Suuntauksesta esimerkkinä toimii jo hetken ravintolajakelussa ollut Passionberliner Sour Head Maracuja sekä joulukuussa julkaistu Sour Head Ginger. Hedelmiä tullaan jatkossakin käyttämään innoituksen tullessa perinteisempiä juuria vahvemmin J. Wakefield -tyylisistä Florida Weisseista.

”Tynnyripiltti” osoittautuu sekä lasissa että suussa melko muhevan tuntuiseksi, mangososetta tursuavaksi mutta yllättävän tasapainoiseksi kokemukseksi. Runsas soseenkäyttö luonnollisesti vaimentaa happamuutta, mutta antaa vastapainoksi hyvää, samettista hedelmäisyyttä. Lähes lusikoitava elämys, joka oli aika jännän äärellä.

BFM Abbaye de Saint Bon-Chien 2014

Pieni pullo Sveitsin makuja. Kyseinen biere de gardehan oli jokunen vuosi sitten tarjolla Alkon erikoisvalikoimassa eli Arkadian hyllymetreillä vuoden 2010 versionsa voimin. Tuolloin isoon pulloon pakattu, happaman marjaisa olut oli ihan miellyttävä, joskin kokonsa puolesta turhan suuri pala haukattavaksi. Tarkkaa muistivertailua en tässä tilanteessa lähtenyt edes harrastamaan, mutta ehkä maistojen välisenä aikana koettu sourorientoituminen on antanut enemmän näkemystä tämänkin oluen hienouden ymmärtämiseen.

Bon-Chienin 2014 versio tarjoilee maistajalleen karamellista, toffeista maltaisuutta käärittynä punertavan marjaisaan, keskirunsaan happamaan verhoon. Sana ”lakkamainen” nousi esiin väkijoukon keskuudessa ja ehkä tuotetta niinkin voisi osittain kuvailla. Aikas kiva ja maistuva paketti, ehkä edelliskertaa toimivampi mielikuva tästä jää. (37/50)

Tokihan tankillakin pitää käydä että jaksaa...

HIISI / Donut Island Sour Hopzz

Tankeillakin käytiin ja vielä kehittyvää Sour Hopzzia valutettiin lasien täytteeksi. Sen suuremmin tuotteen perään ei tullut kyseltyä, mutta lienee läheistä sukua soureille puzzeille ja fuzzeille. Arvelisin Oksasmikan olleen menossa mukana, joten siksi Donut-leima otsikkoon. Sitrushedelmäistä menoa on tarjolla hyvin, hyvin kuivassa paketissa. Tropiikkia löytyy vaaleana, edelleen sitruskuoriseen menoon kääntyvänä. Hyvältä vaikuttaa tässä vaiheessa. Onpa muuten kuivaksi ”päässyt”. Toimii.

HIISI ”Mosaic Pils” -koe-erä

Seuraavaksi sitten HIISIn koe-erää tiskiin. Mosaicilla singlehopattu, erittäin kesäinen ja aromaattinen pils, jota ottaisin kuvitteelliseen terassihanaani ihan milloin vain. Kevyt, mutta napakan makuinen kokonaisuus Mosaicin dominoidesssa vaaleaa mallaspohjaa vasten. Ajattelin konseptin kuullessani, että ”kaikkea sitä pitää lähteä nykyään modernisoimaan”, mutta huomasin pian olevani sitä mieltä, että joskus vanhaa kannattaakin vähän sorkkia. Tätä sitten kaupallisesti joskus, joohan?

O’so Tuppen’s Demise

Sitten välillä merten taakse eli Wisconsiniin. Hyväksi havaitun O´so Brewing Companyn Extreme Seriesiin lukeutuva, tynnyrikypsytetty mustikkasour vaikutti pullonhypistelyiden perusteella olevan odottettukin tapaus ja kieltämättä varsin vaikuttava kokonaisuus tuon rusehtavan punaisen liemen makumaailmasta kuoriutui.

Mutta että mustikkaa? No joo, vaikka jokin punertavampi marjasekoitus karpaloista puolukkaan tai marja-aroniasta punaviinimarjoihin tulisi ehkä ensin mieleen. Miksei ihan tummat viinirypäleetkin. Tai no, pensasmustikkaan minä sitten lopulta päädyin totuuden ollessa jossain siellä välillä. Happaman puhuvan makukirjon taustalla toffeista maltaisuutta, kumisevaa tynnyriä ja roppakaupalla mieltä hyväilevää syvyyttä. (39/50)

HIISI Comfortably Plum

Syksyn expoiluissakin tapetilla olleen Pink Floyd -aiheisen oluen uusi painos, nähtävästi uuden vuoden aattona pullotettu vedos. Viinitynnyreissä tuoreiden luumujen päällä kypsynyt olut on humaloimaton, vain kamomillalla maustettu ja spontaanihkosti käynyt sour ale. Mallaspohja niijaa Saisoneiden suuntaan, mutta on varsin kaukana niistä kumminkin.

Mausta tuota luumua voi kaivaa aika runsaastikin, osin jopa dubbelmaisen belgihenkisenä, kuivattuna ja rutistuneena. Kypsää, edelleen belgisävytteistä hedelmää, hitunen toffeeta, punaista marjaisuutta sekä kevyttä happamuutta pehmeähkön tuntuisen mallasrungon päällä. Olutta ei ole hiilihapotettu, mikä takaa muhevanoloisen suutuntuman. Nautittava kokonaisuus.

Struise Gruuthuse

Gruitteja ei olekaan omalle kohdalle tainnut koskaan osua, joten tämänkin kuriositeetin myötä tilasin pullollisen laatupanimo Struisen näkemyksellisyyttä perinteikkään oluttyylin saralla. Olut on pantu Brysselissä sijaitsevaa taideteollisuusmuseota, keskiaikaista gruittien verotusmonopolia isännöineen suvun omistamassa rakennuksessa toimivaa Gruuthuusemuseumia, varten.

Ensikosketus lajiin on tätä myöten miellyttävä. Pehmeän neilikkaista, kuivayrttistä tunnelmaa kevyen makealla, vaalean maltaisella ja ehkä keksiselläkin pohjalla. Ruusun terälehteä, parfyymimäistä tuntua. Kepeänluonteinen, maistuva ja miellyttävä. Hyvin pirteä ja kevätmielinen. (38/50)

Saison Dupont Cuvée Dry Hopping (2016)

Toinen tuomiseni oli kuivahumaloitu Saison Dupont, joka löytyi varsin sopusuhtaiseen hintaan Beergiumin varastontyhjennyksestä. Vuoden 2016 erää on ryyditetty Brewers Goldilla ja mielestäni nämä spessuversiot tekevät hyvin kunniaa Saison Dupont –kantaäidilleen.

Odotetun aromaattinen, vaikkei ihan sesonkituotteesta enää olekaan kysymys. Sitruunaa ja pippurimausteisuutta päällimmäisinä tarjoileva kokonaisuus toimii todella hyvin. Valkopippuriksi todentuva takapotku toimii belgihiivaisessa, sitruunankuoren täydentävässä lopussa hyvin ja viljava, terävän soljuvien hiilihappojen yllä kelluva maltaisuus takaa kepeän, vaalean ja pirteän pohjan aromiherkuttelulle. (39/50)

Mort Subite Kriek Lambic Tradition

Illan omakohtainen floppi oli luonnollisesti itseni toimittama, pienellä arvalla valittu Heineken konsernin kavalkaadiin kuuluvan Mort Subiten ällömakea, kauppavahvuinen kirsikkalambic. Mansikkainen, kirsikkainen, sokerinen, ei toimi… (21/50)

O’so Lupulin Psychosis

Illan viimeinen kirjoihin ja kansiin päässyt olut oli O´son riemukasta odotusta osakseen saanut 100% brettakäytetty double IPA Psychosis. Amarillolla, Zeusilla sekä Dr. Rudilla kuivahumaloitu olut ei välttämättä yltänyt hypensä veroiseksi vaikka perusvarma ja hyvänmakuinen olikin.

Aika rapea ja kuivaan taittuva, sitruunaa ja muita vastaavia sävyjä suhteellisen kärkkään esityksen pääväreiksi kaivava olut. Toimii kaikessa voimakkuudessaan hyvin eikä näemmäinen tasapainon haastaminen ole johtamassa lähimainkaan tarpeettomiin yhteentörmäyksiin. Taidokkaasti hallittu, pureva ja rapsakka olut, joka ei silti herätä sitä suurinta hekumaa mitä kaivataan. (35/50)

Iltaan mahtui myös omakohtainen ensimaisto HIISIn panoksesta Alkon pienpanimokattaukseen. Aluksi vähän mitäänsanomattoman tuntuiselta vaikuttanut Pirunpelto sai lisäpontta Herpertin musisoinnista eli nosti profiiliaan pienen odottelun ja käsissä lämmittelyn jälkeen. Rustiikkinen bock-elämys ansaitsee oman juttunsa myöhemmällä ajalla. Pari pulloa eteläisten kansojen mukanaan tuomaa Pihamaan Sahtiakin illan aikana nautittiin ja kyllähän se vain toimii… 

Uutta kuhinaa tuntuu olevan vireillä vähän joka suunnalla ja kevät tuokin tullessaan mitä erilaisempia olutuutuuksia eri jakelukanaviin. Kuulin myös, että Bull Mentulan aamupalat olisi pihistetty, mitä sekään sitten ikinä tarkoittaakaan. Näihin kuviin, näihin tunnelmiin. 

Kippis!

Panimolla on myös "uusia" asukkeja tankkien muodossa...

Struise Westoek XX

• Tyyli: Belgian Strong Ale
• Alk.%: 8,0
• Panimo: De Struise Brouwers, Oostvleteren, Belgia
• Pantu: Deca Services, Aisonville, Belgia

Pinkkiin pukeutunutta olutta Struiselta. Etiketti näyttää hieman kiireessä viimeistellyltä Paint-taideteokselta, mutta onnistui ainakin erottumaan saksalaisen verkkokaupan ”hyllystä” räväkkyydellään. Belgian Strong Aleksi tyypitetty, etiketissä Flemish Triple Aleksi tunnustautuva olut laatupanimolta. Infoa on tarjolla niukalti, joten ei siitä sen enempiä. Vaikuttaa mielenkiintoiselta.

Struise Westoek XX

Punertavankeltainen, samea ja erittäin runsaasti vaahtoava olut, johon on asemansa visusti pitävän hunnun vuoksi hankala päästä käsiksi. Tuoksusta löytyy karamellista, vaaleaa maltaisuutta, melko hyvä kattaus vaaleaa hedelmäisyyttä, mutta myös melko tunnusomaiseksi piirteeksi nousevaa, punertavan hapanta marjaisuutta. Mausteista kuivuutta, belgihiivaa sekä jännää tynnyrimäistä puumaisuutta. Yrttiruohoista tuoreutta?

Maultaan Westoek on jännän soljuva, punertavan hapan ja valkopippurisen kuiva. Vaalean maltaisuuden seasta löytyy jonkin verran taustoilla kaikuvaa karamellista makeutta, pippurista takapotkua keskirunsaan katkeruuden kaverina sekä vaaleahkoa, pehmeäksi kuivattua hedelmäisyyttä. Hapan marjaisuus nousee kohtalaisen pyöreän tunnelman lävitse ja jääkin päällimmäisenä mieleen – makeutta ja pyöreyttä, silti mausteista kuivuutta ja marjaisaa happamuuttakin…

Tuomio: Flaamilainen tulkinta belgitripelistä näyttäisi olevan happamahkonpuoleinen, soljuva ja suun kuivattava. Ei täysin vakuuttava kokonaisuus, joskin tasapainoa löytyy ja yleisilme on kohtalaisen mukava. Makuasioitahan nämä, vähän hölmistyneeksi jättää.

Pisteet: 33/50

Struise Ignis & Flamma

Melko räiskyvää etikettitaidetta...

• Tyyli: India Pale Ale
• Alk.%: 7,0
• Panimo: De Struise Brouwers, Oostvleteren, Belgia

Karmean, ilmeisesti nimenmukaisesti tulta ja liekkejä kuvaavan etiketin taakse kätkeytyy varsin mielenkiintoinen olut. Harrastajien suosiman Struisen Ignis & Flamma on IPA, joka pohjautuu hollantilaispanimo De Molenin Vuur & Flam –olueen. De Molenin väki haastoi jokunen vuosi sitten kourallisen panimoita tekemään oman versionsa kyseisestä oluesta Borefts Beer Festivaleja varten. Struisen lisäksi haastettuja olivat mm. tutut Alvinne, Emelisse ja Mikkeller.

Struisen tuotos ei jäänyt kertakeitoksi, joten olutta riittää testattavaksi näin myöhemmälläkin ajalla. Humalointiin tosin on tullut pientä muutosta uusimman erän myötä: Galenalla, Chinookilla, Simcoella, Amarillolla ja Cascadella humaloidun IPAn kuivahumalointi on nykyisin hoidettu aiemmasta Amarillosta poiketen Cascadella. Etiketti kertoo parasta ennen päiväyksen riittävän aina vuoden 2017 elokuuhun, mutta nautitaan tämä nyt kuitenkin jo tässä vaiheessa alta pois…

Struise Ignis et Flamma

Tummahkon oranssi, hieman punertava olut kuohkealla, vaalealla vaahdolla. Tuoksu on kauniisti kuvattuna luonteikas. Greippistä tunnelmaa, kevyempää havuisuutta sekä hieman toffeista makeutta. Punertava marjaisuus, kirsikkainen happamuus sekä belgimausteisuus tuovat mukaan oman vahvan, joskin toimivan leimansa. Kutkuttava, runsas muttei tunkkainen.

Maultaan vähän siistitympi, joskin vielä vienosti punertavan marjainen, jopa kriek-kaikuisella viisteellä varustettuna. Muutoin miellyttävää greippisyyttä, kevyttä havuisuutta ja tropiikin hedelmääkin – belgiviitteitä löytyy hedelmien joukosta. Karamellinen runko on melko runsas, muttei dominoi. Voisi toki olla rohkeammin katkeroitukin, vähän tasapaksuutta on ilmoilla. Hieman mausteista potkua.

Tuomio: Ei se kaikkein tyylipuhtain suoritus, mutta omaleimaisuutta löytyy. Belgi-IPAksi varsin mukava tuttavuus, jolle pieni tasapaino ei tekisi pahaa. Oikein hyvä olut joka tapauksessa.

Pisteet: 36/50

Pieni suuri olutilta

Illan kattaus...

Yksinkertaisimmat asiat osoittautuvat usein kaikkein hankalimmiksi järjestää... Tästäkin oli puhuttu jo pitkään, ei ehkä vuosia, mutta pitkälti toista vuotta kuitenkin. Eli olutillasta Olutkellarin ja Hop Hunters-kaksikon kesken. Sama kaupunki, sama kiinnostuksen kohde, samat kaverit, samat festarit, samat illanistujaiset... Ei vaan ole saatu aikaiseksi. Nyt kuitenkin saatiin härkää sarvista kiinni, vihdoinkin.

Hop Hunters eli härmäläisittäin Jesse ja Joona. Suurelle yleisölle tuttu parivaljakko suosiota nauttivan HopHunters-instagramtilin takaa, joulusta lähtien myös oman verkkoportaalin onnelliset isännät... Tuttuja naamoja myös monista muista kuvioista. Sinällään hassua onkin, että etenkin Jessen kanssa on useampaan otteeseen "olutta juotu", mutta harrastuksellinen hifistely on aiemmin jäänyt illan vieton varjoon. No, taitaa tuosta edellisestä kerrastakin olla jo useita vuosia aikaakin.

Nyt pidetyn illan teemaksi valikoitui rento fiilistely, eikä sen suurempia paineita tapahtumien kulusta otettu. Oluita otettiin tarjolle runsas määrä, joista sitten hetken mukaan valittiin eniten kiinnostava maistettava. Joona joutui viime metreillä jättäytymään illan vietosta pois, minkä vuoksi "urakasta" muodostui odotettua "raskaampi" mutta erittäin antoisa kaikessa suhteessa. Sauna päälle, Michael Jackson-dokkari pyörimään ja loppuillasta Pink Floydia levylautaselle... Laseissa pyörähti illan aikana seuraavanlaisia oluita:

Traquair Jacobite Ale

Traquair House, Innerleithen, Skotlanti / Old Ale / 8,0%

Traquairin Jacobite Ale on olut, joka kokoaa ison nipun menneiden aikojen oppeja sekä oluen valmistuksen perinteitä yhden korkin alle. Panimo sijaitsee Skotlannin vanhimman asuinrakennuksen pihapiirissä, joskaan aivan yhtä iäkästä sen toiminta ei olekaan. Traquairin maalaiskartanon tarina vie meidät aina 900:n vuoden taakse, mutta kaupallista oluen valmistusta on nykyisellään harjoitettu vasta vuodesta 1965. Olutta tiluksilla on kuitenkin tavattu valmistaa jo paljon aiemminkin. Alkujaan maltaiset aromit täyttivät kartanon keittiön, sittemmin toiminta siirtyi kappelin alle tehtyyn panimotilaan yli sadan vuoden ajaksi ennen 1800-luvun alusta alkanutta unohduksen aikakautta. Vanha laitteisto kuitenkin selvisi ajanhampaan käsittelystä ja vuonna 1738 hankittu keittolaitteisto on edelleen käytössä – halkolämmityksestä on tosin siirrytty kaasuliekkiin. Panimo käyttää osin myös yli 200 vuotta vanhoja käymisastioita ja kun tähän liitetään vielä Jacobite Alen 1800-lukuun pohjautuva reseptiikka, voidaan sanoa että nyt ollaan perinteiden äärellä. Etiketissä kerrottu tarina kartanon maita vartioivasta portista on niin ikään kiehtova:

The famous Bear Gates guarding the approach to Traquair House, near Pebbles, have been closed since 1745 - when the last person to pass through them was Bonnie Prince Charlie.

Ilmeisesti portit oli aikomus avata Bonnien palatessa vierailulle, mutta näin ei tiettävästi koskaan käynyt. Käytössä portit ehtivät olla vain kuuden vuoden ajan… Mutta palataanpa sitten oluen pariin. Se, onko Jacobite ale sitten old ale, traditional ale vai jonkin tyyppinen strong ale-variointi, jää kunkin itse päätettäväksi… Olut on maustettu korianterilla ja päällimmäiset mietteet sen tarjonnasta olivat seuraavat:

Traquair Jacobite Ale

Miellyttävä olut kaiken kaikkiaan… Lakritsia, tumman paahtunutta limppua, palanutta sokeria ja kypsää, tummaa hedelmäisyyttä – myös kuivatumpaa luumua ja rusinaakin… Lopussa mukavaa mausteisuutta, kevyttä purevuutta sekä lämmetessään myös aniskaikuista yrttisyyttä ja muussattua banaaniakin. Tahmaava, syvä ja maistuva tuttavuus!

Pisteet: 41/50
---

Chimay Blue Grande Reserve 2009 Vintage

Chimay, Baileux, Belgia / Belgian Strong Ale / 9,0%

Tsimey blyy, ”sininen Chimay” ja mitä näitä nyt on. Trappistipanimon tuotebrändi lienee tuttu lähes kaikille ja varsin moni on värikolmikosta jotain maistanutkin. Chimay Bleue on myös omakohtaisesti tärkeä olut, olihan se ensimmäisiä todella kolahteneita belgejä harrastuksen alkaessa. Maisteluiltaan kaiveltiin kuitenkin hieman spesiaalimpaa tavaraa, vuoden 2009 vuosikertaa nimittäin. Kuusivuotias pullo on kiehtonut jo pidemmän aikaa ja nyt se vihdoin laitettiin testiin – rinnalle otettiin vielä verrokiksi viimevuotista erää...

Chimay Blue Grande Reserve 2009 Vintage sekä tuoreempi verrokki.

Mitä tähän nyt sanoisi? Ikä tuo mukanaan  varmuutta ja nuorempi  verrokki jää auttamatta jalkoihin. Siinä missä nuoruuden innolla painava, tuoreempi versio on enemmän naamalle hyökkäävä, liuotinmainen ja terävähiilihappoinen, on kuusivuotias ikääntynyt todella kauniisti. Kuivattu hedelmäisyys on saanut lisää syvyyttä sekä rusinaisen tummaa sävykkyyttä eikä tasapainoakaan voi kuin ihastella. Tuntuma on pehmennyt hiilihappojen karistessa matkasta ja lopussa nouseva kuivuus tuo mukavaa särmää kaiken pehmeyden keskelle. Silkkaa arvokkuutta, puhdasta nautintoa. Huikea olut!

Pisteet: 44/50 (verrokki: 38/50)
---

BrewDog Paradox Jura vs. BrewDog Paradox Heaven Hill

BrewDog, Ellon, Aberdeenshire, Skotlanti / Imperial Stout / 15,0%

Ruokailun jälkeen palattiin takaisin Skotlantiin. Jälkiruuaksi valikoitui kaksi BrewDogin tynnyrikypsytettyjen imperial stoutien Paradox-sarjaan kuuluvaa tuttavuutta: Jura sekä Heaven Hill. Jura on kaksikosta selvästi vanhempaa sarjaa ja edustaakin koko Paradox-idean alkuperäistä henkevyyttä: skotlantilaisten viskitislaamoiden tammitynnyreissä kypsytettyä imperial stoutia. Pullolla on ikää noin kolme vuotta uudempia tuulia tarjoilevan Heaven Hill-versioinnin ollessa viime vuoden tuotoksia. Siinä missä Jura on tynnyröity Juran saarella sijaitsevan Jura Distilleryn tynnyreissä, on Heaven Hill nimensä mukaan kylpenyt Atlantin takaa tulleissa, Kentuckyssä majaansa pitävän Heaven Hill-tislaamon bourbontynnyreissä vuoden verran. Eli single malt ja bourbon sekä Skotlanti ja USA vastakkain tällä kertaa. Tästä ei jälkiruoka oletettavasti voi parantua.

BrewDog Paradox Jura vs. BrewDog Paradox Heaven Hill

Jura: Maun alkupuoli tarjoilee jopa suklaiseksikin luonnehdittavaa pehmeyttä ja paahdetta, mutta varsin nopeasti tupakkainen turpeisuus nousee omiin sfääreihinsä. Alkoholi on läsnä niin lämpönä kuin pienenä makuvivahteenakin – jälkimausta jää suuhun hyvinkin viskinen aromimaailma. Hentoa salmiakkia, hyvää kahvisuutta, yrttistä purua sekä paahduneen siirappista leipäisyyttä. Yleisesti juralainen on kaksikosta selvästi kuivempi ja huomattavasti särmikkäämpi – suoraan sanottuna tässä on enemmän munaa! Parin vuoden odottelu on loiventanut imelyyttä, jota toki edelleen löytyy… Turpeen seassa on myös vaniljaa, yleisesti kaunista arvokkuutta…

Heaven Hill: Kaksikosta selvästi ”pehmeämpi” tapaus – mikäli näin jyhkeästä ja runsaasti tursuavasta näin voidaan sanoa. Makeutta löytyy piilevän siirappisessa muodossa, myös imeltynyttä leipäisyyttä voi kaivaa paahteen takaa. Bourbonaromi on esillä vahvana ja sen kietoutuessa yhteen toffeemaisen verhon kanssa on lopputuloksena pehmeän makea, syvä ja runsas jälkiruoka. ”Toffeekarkkia bourbontynnyristä”, kuuluu toteamus ja näinhän se oikeastaan onkin – vaniljaista tuulahdusta on nautinnossa myös mukana. Lopussa luonnetta nostattaa heleästi tuntuva, pureva kuivuus sekä läpi maun tuntuva lämmittävyys – alkoholi on Juraa paremmin piilossa.

Kaksi aivan eri olutta… Kaksi vakuuttavaa nautintoa…

Pisteet: 

BrewDog Paradox Jura: 43/50

BrewDog Paradox Heaven Hill: 41/50
---

Rodenbach Caractère Rouge

Brouwerij Rodenbach (Palm), Roeselare, Belgia / Sour Red/Brown / 7,0%

Illan todellinen päätähti tuli kuitenkin Belgiasta. Pullo on matkannut Suomeen Jessen Euroopan vaelluksilta – ehkä hienoisen sattumuksenkin kautta.

Tapahtumapaikka: olutmatkailijan mekka, Gentin De Hopduvel-olutkauppa*. Utelias oluenystävä silmäilee mykistyneenä loputtomiin jatkuvia hyllyrivejä täynnä toinen toistaan mielenkiintoisempia oluita. Askel on hidas, pohdiskeleva ja hieman empiväkin. Takaa kuuluva ”Attention!” havahduttaa kulkijan ja kylkeen osuva töytäisy aiheuttaa refleksimäisen väistöliikkeen… Harmaa, ranskaa mutiseva herrasmies kiilaa kärryineen Jessen ohitse ja syöksyy päätyhyllyä kohti. Alkaa vimmattu tavaran lappaaminen hyllystä kärryssä odottaviin laatikoihin ja vain tuotekohtainen ostolimitti estää miestä tyhjentämästä koko hyllykköä… Vain yksi pullo säästyy, se on Rodenbach Caractère Rouge. Tässä vaiheessa lienee enää turha miettiä, kannattaako hyllyn viimeiseen pulloon tarttua - suositukset puhuivat puolestaan...

Olut on Flanders red alea, Länsi-Landerin alueen himoittua hapanolutta. Caractère Rouge käy läpi hitaan kypsytyksen, joka koostuu kolmesta osasta. Ensimmäinen vaihe on kahden vuoden odottelu Rodenbach-panimolle tyypillisissä tammitynnyreissä. Tämän jälkeen kypsyttely jatkuu vielä puolen vuoden ajan, mutta sekaan lisätään makua antavia marjoja: kirsikoita, vadelmia ja karpaloita. Viimeinen silaus tapahtuu pulloissa, joissa olut ikääntyy niin pitkään, kuin omistaja malttaa sitä säilyttää… Alkujaan olutta valmistettiin vain 900 pulloa, mutta nähtävästi uudempiakin eriä on laskettu liikkeelle. Erityisherkkua tarjolla joka tapauksessa…

*=Hopduvel löytyy myös Google Street Viewistä…

Rodenbach Caractère Rouge

Ota kourallinen vattuja, lisää hieman pihlajanmarjaa, valkeakuulas-omenalajiketta ja käytä hieman makujen aukaisemiseksi. Lusikoi suuhun ja nauti! Makumaailma on uskomattoman kauniisti tasapainossa, se on elegantti, viettelevä ja joka suhteessa toimiva. Marjaisa happamuus henkii kotipuutarhan tuoreutta ja omenainen vihreys antaa sille entisestään lisäpotkua. Kevyenlainen, silti runsas – virkistävä mutta täydellisen juhlava. Kirsikan luonne jää hieman piiloon, sitä löytyy lähinnä hieman tiivistyneenä makeutena. Ehkä pientä nostetta se kaipaisi, mutta ei auta valittaa. Viinietikkaista rouheutta, kevyttä puumaisuutta. Onhan kerrassaan kaunis olut!

Pisteet: 44/50
---

Anchor Old Foghorn

Anchor Brewing Company, San Francisco, Kalifornia, USA / Barley Wine / 8,8%

Perinteikäs barley wine on vielä toistaiseksi jäänyt itseltäni maistamatta, vaikka pari pulloa kellarista löytyykin. Old Foghornia on valmistettu vuodesta 1975 lähtien ja onkin eräänlainen klassikko nykyisellään - vaan mikäpä Anchorin olut ei sitä sitten olisi? Oluen ystävä-blogisti teki jokunen vuosi sitten mielenkiintoisen havainnon: etikettiin on painettu ”Barleywine”…yhteen kirjoitettuna siis. Syy tähän on kuulemma siinä, että kun olut aikanaan lanseerattiin,  oli joissain osavaltioissa kielletty ”wine”-sanan käyttö mikäli juoma ei sisältänyt rypäleitä… Mielenkiintoinen yksityiskohta. Old Foghorn on humaloitu ainoastaan Cascadella, jota pitäisi kuulemma löytyä runsain mitoin vähän joka puolelta – aina kuivahumalointia myöten… 

Anchor Old Foghorn

Sinällään tämä hyvin maistuva barley wine joutui Rodenbachin jälkimainingeissa melko hankalaan saumaan, eikä noussut oikein odotettuihin sfääreihin. Oikein hieno olut, mutta tällä kertaa en sitä ”suurten oluiden” joukoon nostaisi. Hyvää barley wine-makumaailmaa runsaan maltaisen tunnelman saattelemana. Alkuun kuivattu, kypsä hedelmäisyys henkii odottamatonta vaaleutta, mutta toffeisemmat, ruskeat sävyt paikkaavat nopeasti tilanteen. Karamellisoitunutta rusinaa, hienoisesti kuivaa yrttisyyttä sekä melko kevyeksi jäävää, sitrusvivahteista purentaa – aromaattinen tropiikin sitrus hieman hukkuu maltaan alle. Hieno barley wine, muttei suinkaan lajinsa kärkeä. Viimeinen potku jää puuttumaan, voi toki johtua aiempien oluiden vaikutuksestakin…

Pisteet: 38/50

---

Struise Pannepeut 2009 & 2010

De Struise Brouwers, Oostvleteren, Belgia / Belgian Strong Ale / 10,0%

Yömyssyksi valikoitui Struisen Pannepeutin jo kohtalaisen kypsynyttä vuosikertaa. Raskas, mutta antoisa ilta saikin onnistuneen päätöksen, mutta tuhti kattaus myös hieman söi vireyttä viimeisten oluiden kohdalla. Pannepeut, alun perin Pannepøt sai alkunsa keväällä 2006 Struisen valmistaessa erikoiserän olutta Kööpenhaminassa pidetyille olutfestivaaleille - Kobenhavnske Oldage 2006:lle. Se nautti odottamattoman kovaa suosiota myös kotoisassa Belgiassa, joten erikoiseräksi aioittu olut päätettiin pitää tuotannossa jatkossakin. Hyvä niin, se on samaisen panimon Pannepot-oluen kanssa todella herkullista nautittavaa…

Nämä illan viimeiset oluet menivät kuitenkin jo enemmän puhtaan nautiskelun piikkiin, eikä suurempia eroavaisuuksia kaksikon väliltä tuntunut löytyvän. Ei niitä sen suuremmin kyllä tullut enää etsittyäkään. Hieman yllättäenkin ikääntynyt Chimay vei vuosikertabelgeistä pisimmän korren, joskin erittäin hyvän jälkiruuan Struisen kaksikko tarjosikin.

Struise Pannepeut 2009 & 2010

2009 oli yleisilmeeltään hieman kuivempi ja siksipä muhevamman tunnelman omannut 2010-erä oli hieman enemmän omaan makuuni. Sen miellyttävä pyöreys teki nautinnosta runsaamman kuin kuivemman, suoraviivaistuneen kanssakumppanin. Hienoja makuja löytyi kummastakin – Pannepeut on vuosikerrastaan riippumatta loistava olut!

Kuivuutta toki löytyy molemmista, samoin kevyehköä happamuuttakin mutta yleisvaikutelma jää kuitenkin hieman makean ja tahmaavan puolelle. Paahtunutta kandisokeria, yleistä paahteisuutta sekä tumman hedelmäistä, kuivakakkuista makeutta. Kuivuutta ruokkivaa mausteisuutta, sopuisan hillittyä yrtin purua sekä hienoinen alkoholin henkäys. Monivivahteinen olut, jota pitäisi tutkia lisää ajan kanssa. Pisteet jääkööt tästä antamatta, yli 40/50 niitä kummallekin olisi kuitenkin tullut...

---

Kattaus oli kova, yleisesti ottaen erittäin tuhti ja kautta linjan maistuva. Rodenbach Caractère Rougen jälkeen tulleet oluet joutuivat tiukkaan paikkaan eivätkä onnistuneet enää nousemaan flaamilaisen taidonnäytteen tasolle - hyvistä suorituksistaan huolimatta. 

Ilta oli onnistunut, maistuva ja antoisa - kolmas suu ei tosin näille oluille pahitteeksi olisi ollut, mutta saipahan makustella itse enemmän! Kiitokset illan isäntänä toimineelle Jesselle, tästä on hyvä jatkaa ja ottaa uusiksi!

J-P

Hop Hunters

Struise St. Amatus - Oostvleteren 12 (2011 Vintage)

Vinkeää etikettitaidetta?

• Tyyli: Quadrupel
• Alk.%: 10.5
• Panimo: De Struise Brouwers, Oostvleteren, Belgia

Oostvletereniläinen Struise onkin jo muutaman oluen voimin tullut tutuksi Olutkellarinkin jutuista, joskin ne kirkkaimmat tähdet ovat vielä puuttuneetkin. Nyt maistoon otettu St. Amatus kuuluu omiin suosikkeihini, joskaan ei mielestäni aivan mm. Pannepoteille pärjääkään. Hieno, jopa suuri olut joka tapauksessa, siksipä kerron teille sen tarinan. Struisehan ei panimona kovinkaan vanha ole – ainakaan Belgian mittapuulla tarkastettuna. Se aloitti toimintansa vuonna 2003 ja alkujaan sen oli tarkoitus vain täydentää perustajiensa (Urbain Coutteau ja Philippe Driessens) ylläpitämän maatilamatkailuyrityksen tarjontaa. Hieman suuremmaksihan panimo kuitenkin kasvoi ja tuotanto onkin ajan myötä vaihtanut paikkaa pariin otteeseen ja nykyisin olutta pannaan panimoksi muutetun, vanhan koulun tiloissa.

Jokusen vuoden kypsynyttä vuosikertaa...

Nimensä tämänpäiväinen olut on saanut sveitsiläisen benediktiinäiläismunkin,  St. Amaduksen mukaan, joka tunnetaan myös nimellä St. Aimén. Kotimaassaan hän toimi Sionin piispana, mutta joutui vallanpitäjän epäsuosioon puolustettuaan Teoderik III:n sortamaa rahvasta. Tästä hyvästä mies lähetettiin maanpakoon Belgiaan, mille tielle hän sitten jäikin… Aika jätti St. Amaduksesta vuonna 690 Ranskan Mervillessä, mutta Belgian puolella hän toimii edelleen Oostvleterenin seurakunnan suojelijana. Ajatus hengenmiehen tarinan hyödyntämisestä oluen muodossa sai alkunsa kun panimo vihdoin asettui nykyisille sijoilleen 2009. Kun tien päällä on Struisenkin tapauksessa jonkin verran aikaa vietetty, löytyy paikallisen pyhimyksen kanssa vähän yhtäläisyyksiäkin… Oma pulloni on vuoden 2011-erää, eli komeasti reilut kolme vuotta on ikää ehtinyt jo kertymään.

Tarina kertoo, että paikallisen yhteisön kanssa sovittiin, ettei olutta levitettäisi muualle Belgiaan. En tiedä, pitääkö päätös vielä nykyisinkin, mutta ainakin nettikaupat olutta aika usein näyttävät tarjoavan – näyttääpä olevan (usean muunkin struiselaisen tapaan) tarjolla länsinaapurimme alkoholimonopolinkin valikoimissa… Hinta karvan alle 36 kr. Tämä ihan vain sivuhuomiona. Etiketin häiritsevänkin sekava taideteos on taiteilija Carlo Grootaertin käsialaa…

Struise St. Amatus - Oostvleteren 12 (2011 Vintage)

Tumman puhuva, hivenen punaista kajoa lävitseen laskeva olut varsin komealla, vaalean rusehtavalla vaahdolla. Tuoksu on tumma, syvä ja kiehtova. Kevyen suklaisen paahteen sävyttämä, tummana kuivatun hedelmäinen ja belgihiivainen. Hennon lämmittävä, reunoilta tahmaavan imeltynyt muttei missään nimessä makea – yleisesti ottaen melko kuivaa on. Hiven lakritsia, kevyttä puumaisuutta.

Mausta voi poimia tuoksun tapaan kevyttä paahdetta, jota tukee paahtuneen siirappinen, mukavasti tahmaava jälkipotku sekä kevyt lakritsinen tummuus. Puumaiset, keskirunsaat katkerot purevat lopussa tuoden luonnetta, muutoin ylikypsänä kuivatut hedelmät sekä belgihiiva vievät peliä. Tuo paahde ei aiemmilta kerroilta ole jäänyt mieleen, mutta mielestäni se toimii oikein mukavasti. Hieman tummaa rusinaa, hiven tummaa toffeeta. Yleisilme on tiiviin imelyyden lähteistä huolimatta jossain määrin kuiva, suutuntuma taasen taittuu sopivan jyhkeään suuntaan ja hienoinen tahmeus peittää huulia.

Tuomio: Hieno olut, joka toimii hieman kypsemmässäkin iässä. Kaunis kattaus tummia sävyjä, intensiivisiä makeuden lähteitä ja kuivattavaa paahteisuutta kuivatun hedelmäisellä pohjalla. Kaunista…

Pisteet: 42/50