|
Olisiko teillä hetki aikaa puhua Barley Winen asemasta? |
Barley Wine. Elegantti suurten oluiden mahtityyli, ylväs ja
arvokas talvi-iltojen ylevöittäjä, lämmöntuoja vailla vertaa. Jäin tuossa joku
aika sitten miettimään, minkä vuoksi tämä suuresti arvostamani oluttyyli löytyy
lasistani niin kovin harvoin. Valtaosa vahvemman pään juomaelämyksistä kun
tulee vietettyä suurten Imperial Stoutien äärellä, joita kellaristanikin näkyy
lyötyvän ”lootatolkulla”. Barley Wineja onnistuin löytämään varastoistani vain
pienen otoksen verran, joskin ilahduttavasti niiden enemmistö edusti
kotimaisten pienpanimoiden tuotoksia.
Mutta mistä Barley Winen vähäinen edustus ostoskoreissani
sitten johtuu? Ilman sen suurempaa teknistä tutkimusta voi ainakin todeta, että
tyylilajin esiintyvyys esimerkiksi Imperial Stouteihin verraten on hyvin
vähäistä ja vaikka ohraviini yleensä ajaa mielenkiinnossa ohi paahteisemman
arvojuoman, on laajempi tarjonta, helpompi saatavuus ja ehkä sattumakin koonnut
olutvarastoihini runsaan Imperial Stout -enemmistön.
On myös totta, ettei näitä suuria oluttyylejä valmisteta
samaan tahtiin, kuin kevyempiä ja perustellusti suuremmalle kuluttajakunnalle
uppoavia olutlajeja, kuten lagereita, ipoja ja vaikkapa vehnäoluita. Runsas,
kymmenenprosenttinen olut on myös panimolle vaivalloisempi ja kalliimpi
valmistettava. Yleensä sen tuottolitrat jäävät panimon normikeitosta reilusti
ja iso olut varaa myös kypsytyskapasiteettia kauemmalti itselleen.
Lopputuotteen korkeampi alkoholiprosentti on myös verottajan mieleen ja
myyntihinta nousee helposti melko korkeaksi. Toisaalta, eipä näin vahvoja
oluita kukaan taida jatkuvalla tahdilla kuluttaakaan, minkä vuoksi tuotannon ja
tarjonnan onkin ihan luonnollista painottua kevyempiin tyyleihin lähempänä
markettilukemia.
Koko ajatelmani voisikin kysyä toisella tapaa: miksi
Imperial Stout on niin suosittu ja suhteellisen yleinen oluttyyli vahvojen ja
suurten oluiden maailmassa? Siinä missä Barley Wine tuntuu melko harvinaiselta
vastaantulijalta, saattaa joku oikeutetusti haikailla vaikkapa Quadrupelien ja
Eisbockien perään. Usein haikailen minäkin, vaikka nuo kaksi tyyliä voisi
ajatella olevan Imperial Stouteja ja ohraviinejä vahvemmin sidottuja
geopoliittiseen sijantiin ja siten perustellusti vähemmän Belgian ja Saksan
ulkopuolella näkyvillä. Mutta sekin voi olla jo vähän vanhanaikainen ajattelutapa.
|
Swannayn viikinkimystiikkaa. |
Barley Winestä oli kuitenkin puhe tällä kertaa. Kyselin
asian perään hieman sekä panimoalan tekijöiden, maahantuojien että
ravintola-alan ammattilaisten suunnilta ja avasin keskustelua myös
olutharrastajien forumilla. Yksiselitteistä konsensusta oluttyylin
harvalukuisuuden syiden suhteen onnistunut kuitenkaan kokoamaan ja jälkikäteen
selkeämpi tapa olisi ollut lähteä kyselemään suurten oluttyylien suosiosta
yleisemmin tai suoraan Imperial Stoutin dominanssin kautta.
Barley Winellä vaikuttaa kuitenkin olevan vakaa
kannatuspohja alan eri osapuolten keskuudessa ja arvostus tyyliä kohtaan saa
ansaittua taustatukea monesta lähteestä. Oluttyyli kuitenkin jakaa
samanaikaisesti mielipiteitä ja esimerkiksi sen eri tyylisuunnat saattavat
riidellä maistajiensa suussa keskenään. Vahvemmin humaloitu jenkkiversiointi
tuntui olevan odotetusti hieman niskan päällä, mutta myös itselleni kenties
paremmin maistuvat, maltaisemmat ja maltilliset brittisuunnan edustajatkin
saivat ilahduttavan suoria tukilauselmia taakseen. Mutta se, miksei Barley Wine
rymistele markkinoilla samalla leveydellä kuin Imperial Stout, jäi vielä
epäselväksi.
Lyhvissä keskusteluissa nousi esiin näkökulma, ettei Barley
Winelle vain yksinkertaisesti löydy niin paljon kysyntää, kuin mitä haluja sen
valmistukseen olisi. Toisaalta ravintoloista ja maahantuojilta saadun viestin
mukaan ne harvat ohraviinit mitä myyntiin saatetaan, löytävät myös kuluttajansa
varsin hyvin. Imperial Stoutien tarjonnan myönnettiin kuitenkin olevan
huomattavasti suurempaa markkinoilla, aivan kuten arvelinkin. Liekö syynä
tekijöidenkin arvostus hienoa oluttyyliä kohtaan, jota ei suotta haluta
arkipäiväistää liikaa, vai onko tyylillä vain hieman ukkoutunut kaiku? Jälkimmäistä
en haluaisia uskoa, mutta voihan sekin olla mahdollista. Yhtä kaikki, Barley Wienen
valmistus ei olennaisesti eroa nyt tikun nokkaan nostetusta Imperial Stoutista
eroa. ”Paljon mallasta ja sama jännitys siivilöinnin suhteen”, kuului
eräskin kommentti.
Yhdeltä kantilta ajateltuna Barley Wine on ehkä pohjimmiltaan
myös Stouteista suoraan periytyvää verrokkiaan haastavampi laji ottaa haltuun.
Osa oli myös tästä aiheesta eri mieltä, vaikka eräänlaista kokeneemman
harrastajan leimaa tyylille ehkä sovitetaankin. Sille ei joka tapauksessa
oikein ole sessioitavampaa porttiolutta olemassa, toisin kuin tietä imppeihin
tasoittavat, kahvisen paahteiset Stout ja Porter ”vastapuolella”.
|
Barley Wineäkin saa nykyisin jo tölkissä. |
Syitä tilanteeseen voidaan hakea myös oluttyylien
historiallisesta asettelusta, joskin pienpanimovallankumouksen myötä perinteiset
roolit tuntuvat muuttuneen paljonkin ja monesta sata vuotta sitten paikallisesta
oluttyylistä, kuten vaikkapa Gosesta, on tullut kohtalaisen suosittuja, trendien
harjalla surffaavia tyylejä harrastajien keskuudessa. Onnistunut modernisointi
voikin olla syynä, miksi esimerkiksi Imperial Stout jyrää ja Barley Wine jää
enemmälti nurkkapöydän HC-harrastajien hymistelyksi.
Mutta siitä historiasta. Kummankin juuret löytyvät
Britteinsaarilta, mutta varsin eri vuosisadoilta. Imperiaalista Stoutia
rahdattiin keisarin hoviin Venäjälle jo 1700-luvulla, kun taas ensimmäinen
virallinen Barley Wine syntyi vasta 1900-luvun alussa. Old Alea tosin pidetään
sen ”esiaskeleena” ja olihan skoteilla omat Wee Heavynsä saaripahasen Strong
Aleja unohtamatta. ”Uutta” ohraviiniä kuitenkin markkinoitiin melko kapealle,
joskin maksukykyiselle yleisölle, lähinnä ranskalaisia viinejä kuluttaneelle
ylemmän luokan väelle, joiden toivottiin siirtyvän viini-nimityksen avulla
kotimaisesta ohrasta tehtyyn tuotteeseen paheksutusta Ranskasta tuotujen
juomien sijaan. Stout ja Porterhan taas omasivat oman taustansa
kansanomaisempana juomana ja esimerkiksi Porter oli levinnyt jo Itämerenkin
alueelle muuntautuen siellä omaksi Baltic Porter -alatyylikseen.
1900-luku oli Euroopassa epävakaata aikaa, mikä johti myös
monenlaiseen säännöstelyyn, mikä vaikutti myös kohtalokkaasti vahvempien
oluiden valmistukseen. Myös vaalean lagerin kasvanut suosio ja tuotannon vahva
teollistuminen kuihdutti muuta olutmarkkinaa, kunnes Amerikasta alkanut
pienpanimoaalto nosti taas ”vanhoja” tyylejä enemmän tapetille. Vaikka Anchorin
vuonna 1975 valmistama Old Foghorn taisi ehtiä markkinoille useitakin vuosia
ennen Yakiman ja kumppaneiden tekemiä Imperial Stouteja, jäi ohraviinit silti
vähäisempään rooliin vallankumouksessa. Vanhalla mantereella CAMRA oli myös
aktivoitunut real alejen ja muiden perinteiden vaalijana, minkä ansiosta etenkin
Stout ja Porter tekivät paluuta pubeihin.
Historiallisesti vahvempi pohja lienee auttanut osaltaan
Imperial Stoutin suosion kasaamisessa ja tyyli on kenties onnistuttu muutoinkin
modernisoimaan paremmin – siitähän tuo voimakkaasti kasvanut BA-buumikin taisi
aika vahvasti alkaa. Aukoton tuo historiateoria ei varmastikaan ole, sillä tuskin
sadan vuoden takaiset asetelmat enää nykyään niin vahvasti pätevät, etenkin kun
vaaleita lagereita lukuunottamatta lähes kaikki oluttyylit ehtivät isossa
mittakaavassa hiipumaan Euroopan sotavuosien myötä.
On kuitenkin ilahduttavaa kuulla, että nykyisellään Atlantin
takana alkaa kuuleman mukaan olla entistä vahvempaa liikehdintää myös vähän
unohduksiinkin jääneen Barley Winen saralla, joten tuo aalto rantautunee joskus
tännekin – kenties hauskasti nyt nousussa olevan Pastry Stout -trendin
vanavedessä.
|
Kellarini kotimaiset. |
No, aika tyhjänpuhuvaa monologiahan tuo ylläoleva edustaa,
eikä oikein päädy mihinkään lopputulemaan. Omien lasieni läpi katsottuna on
kuitenkin selvää, että Barley Wine ansaitsisi enemmän näkyvyyttä ja laajuutta
tarjontaan.
Kaivelin hajatelmien tueksi myös hieman tilastoja ihmeteltäväksi.
Esimerkiksi OIutkellarissa on käsitelty kutakuinkin kolminkertainen määrä
Imperial Stouteja suhteessa Barley Wineen (88kpl vs. 32kpl). Imperial Porter on
muuten ”hauskalla” tapaa jäänyt myös hylkiön asemaan, mikä näkyy paitsi
tarjonnassa, myös blogin sivuilla vain seitsemäntoista arvion mittaisena
listana.
Alkoihin tuli tuossa äskettäin parikin uutta Barley Wineä, jotka
nostivat kokonaismäärän hieman parinkympin paremmalle puolelle. Näistä hieman
reilu puolet on kotimaisia tuotteita ja joukkoon mahtuu parikin saman oluen tynnyröityä
ja tynnyröimätöntä versiota. Tokihan saman oluen erilaisia variaatioita löytyy
myös Imperial Stoutien joukosta, mutta niiden määrä alkaa lähestyä Alkossakin
jo sadan kappaleen rajaa. Imperial Stouteissa tuontioluet peittoavat määrässä
kotimaiset ja esimerkiksi pelkästään Ruosniemen ja Pohjalan imperiaalisten paahdeoluiden
yhteenslaskettu määrä nousee jo viiteentoista tuotteeseen.
Koostin alle vielä dataa Ratebeerin ja Untappdin tyyliparhaimmistosta.
Tilastojen valossa Imperial Stoutien terävä kärki kerää Barley Winejä kovempia
pistekeskiarvoja, vaikka kahden sivuston lajirajat ja niiden tuotesisällöt
toisistaan poikkeavatkin. Tiedot on haettu juhannusviikolla.
Näitähän voisi piirrellä mielensä mukaan laajemminkin, mutta alla hieman osviittaa
siitä, miten suuroluiden maailma makaa kahden tai kolmen tyylilajin välillä.
|
TOP-listan pistekeskisarvot lajeittain. |
|
Lajien kolmen kärki Ratebeerissä. |
|
Lajien kolmen kärki Untappdissa. |