Ruosniemen Arkkitehti

Ruosniemen Arkkitehti

• Tyyli: Black IPA
• Alk.%: 6,1
• Panimo: Ruosniemen Panimo, Pori, Suomi 

Arkkitehdin näkemystä seurataan, vaikka Insinööri napisee. Tummasävyinen ja tyylikäs pääsuunnittelija on luonteeltaan kompleksisempi ja lujuuslaskijan hellyttävä suoraviivaisuus aiheuttaakin joskus ymmärrysvaikeuksia. Ennen pitkää sopu löytyy ja kauppakeskusta nousee niin kuin ei olisi huomista.

Noniin, oman alan nimikeoluiden sarja saa jatkoa ja tällä kertaa vuorossa on ”itseoikeutettu” Arkkitehti. Ainakin tyylivalinnassa on käytetty hyvin pelisilmää, sillä sinällään trendikkään oloinen Black IPA tuntuu saavan osakseen melko hajanaista ymmärrystä. Usein ihan syystäkin…

Omakohtaisesti tyyli kuuluu vähän sellaiselle harmaalle alueelle, jossa yleisin kompastuskivi on oluen tasapainottomuus, pikkunäppäryys, jonka kanssa helposti kompuroidaan. Paahteen, ronskin humaloinnin ja ipamaisen rungon yhdistelmä tarjoaa usein varsin kaksiulotteisen tai vaihtoehtoisesti kauniin, mutta sisältä tyhjän, jopa harkitsemattoman lopputuleman, jolle pieni ryhti tekisi usein terää. Jollain osa-alueella yleensä keulitaan liikaa, optimaalisen makukokonaisuuden rakentamisen kärsiessä kärjekkyydestä. Ruosniemen Arkkitehti kuitenkin osoittautui mukavan tasapainoiseksi lajiedustajaksi.

Etikettiin painettu #00000 IPA oluttyylin seikkaperäsisti heksakoodein ja ihan nerokas idea, vaikkei olut ihan sysimusta taida ollakaan. Sinällään toki harmillisen mielikuvitukseton värivalinta, sillä ainahan sitä jonkin näppärän, tehtaalta löytymättömän sävyn olisi tuohon voinut taikoa...

Oluen esittelytekstin vastakkainasettelusta huolimatta Arkkitehti istui sulassa sovussa Diplomi-insinöönrin rinnalla. Insinööri tarkkailee tilannetta kameran takaa...

Ruosniemen Arkkitehti

Varsin tumma, valoa vasten kevyesti ruskeutta kajastava olut, joka kieltämättä aika lähelle mustaa asettunee. Vaahtoa muodostuu keskirunsainmitoin. Raikas tuoksu antaa aluksi lähinnä vahvaa, arktista greippisyyttä. Hiljalleen rivit suoristuvat ja takaa alkaa löytyä mukavaa paahteisuutta, kuivaa kaakaomaisuutta, myös muuta hedelmää ja yrttisyyttäkin. Greippi se kuitenkin jyllää ja saa hienosta havuisuuttakin osakseen. Nyt napsahti aikalailla kohdilleen.

Makukin toimii, vaikka hieman syvemmällekin voitaisiin mennä. Sinällään voimakkaat maut tuntuvat täyttävän vain makuväylien pintaosat, mikä tyylissä itseäni ehkä eniten häiritseekin. Arktinen greippisyys on jälleen sanapari, jonka kaivan kokemuksen päärooliin. Eli raikasta ja puhdasta greipin tanssahtelua on tarjolla muiden makujen täyttäessä taustapaikkoja paahteisen maltaisuuden ja yrttisen havuisuuden saadessa seuraavaksi eniten lava-aikaa. Greipinsävyisessä lopetuksessa suuhun nousee myös kevyttä suklaisuutta tummahkon hedelmäisyyden ollessa enemmän puolivälin juttuja. Vaikka taustaa oluelle vähän huutelinkin, saa siitä miellyttävän mukavasti kiinni. Tasapainoa löytyy, eikä paletista löydy moitteen sijaa. Nyt on näppärää!

Tuomio: Raikkaan greippinen ja selkeälinjainen Black IPA. Hyvä sellainen.

Pisteet: 37/50

Voimajuomaa ja hurskastelua?

Tämä se on teeskentelyä pahimmasta päästä... T: Alkon hallintoneuvosto

"Alkoholin glorifiointi jalona aineena, jota juodaan virallisesti muka vain maun takia, on mielestäni hurskastelua."

Näin meille laskettelee Alkon hallintoneuvoston puheenjohtaja, hallituspuolue Perussuomalaisten edustaja Vesa-Matti Saarakkala EHYTin äänikanavassa. Nyt puhutaan voimajuomasta ja hurskastelusta Alkon äänellä.

Alkon hallintoneuvoston puheenjohtajan mielestä alkoholituotteiden pääasiallisen käytön itseisarvo on pelkkä alkoholin käyttö – pöntön sekoittaminen, ”voimajuoman” tankkaaminen, suoranainen juopottelu. Vähintäänkin erikoinen näkökulma, joka saa miettimään, onko vastuullista alkoholipolitiikkaa mielestään tekevän valtionyrityksen hallinto oikea paikka tällaiselle ajattelulle. On myös erikoista, että raittiusintoinen EHYT antaa palstatilaa näin kieroutuneesti alkoholiin suhtautuvalle politiikalle. Ehkä tavoitteet pyhittävät keinot?

Näkökanta on sama, kuin energia-asioista päättävät tahot haikailisivat hiilivoiman perään tuomiten uusiutavat energianlähteet ja energiatekniikan kehittämisen resurssien haaskaukseksi. Voimavirtaa fossiileista! Aurinkovoima oli 60-luvullakin täys lapanen...

"Minusta alkoholin nauttimisen lähtökohta on pääosin se, että halutaan päästä kokemaan asioita ja todellisuutta erilaisesta tulokulmasta kuin mitä ne ovat ilman alkoholia. Alkoholi koetaan siis eräänlaisena ”voimajuomana”, joka voimaannuttaa nauttijansa asennoitumaan tavallisesta poikkeavalla tavalla."

Pitäisikö vihdoin kertoa kuluttajien makutottumuksia haastaville, puhtaista kotimaisista raaka-aineista makutaidetta tekeville pienpanimoille, ettei tuo vaiva kannata. Tehkää tuplapukkia, kaatakaa voimajuomaa koneeseen, kaikki muu on hurskastelua! Tastingit, ruokaparitukset ja oluttyylien laaja kirjo ovat pelkkää silmän lumetta. On se kumma, että jotkut vielä maksavat itsensä kipeiksi kalliilla pienpanimoerikoisuuksilla ryyppäämisen ilosta. Tyhmiäkin vielä siis ovat...

"Minusta alkoholin käytön normalisoinnilla eri yhteyksissä ei tulla saamaan hyvää tulosta. Kyllä positiiviset tulokset olisivat meillä vuosikymmeniä sitten tapahtuneiden keskikaljan vapauttamisen ja myöhemmin tapahtuneen siidereiden vapauttamisen jälkeen jo nähtävillä."

Keskiolutlaki astui voimaan vuonna 1969. Suomi oli yksi maailman viimeisiä näin kiihkeästi keskioluen myyntiä säännöstelleistä valtioista. Viinakortista luovuttiin vuotta myöhemmin, mutta olut kampesi Suomen vihdoin pois vodkavyöhykkeeltä.

Keskioluen myynnin vapauttamista edelsi olut- ja juomakulttuurillisesti hyvin synkkä ajanjakso, jonka aikana kieltolaki ensin kuivatti vireän olutkulttuurin ja Alko-johtoinen säännöstely jatkoi ankean oluttarjonnan linjaa vuosikymmenien ajan. Näitä valuvikoja korjaamme tänä päivänä monipuolista makukulttuuria suosivalla suuntauksella. Tässä tiivistys ajankuvasta:

Vuodesta 1932 lähtien Alko saneli panimoiden raaka-aineet, valmistusmenetelmät, kustannukset, investoinnit, markkinoinnin, myynnin ja loppuhinnan eikä panimoille maksettu korvaus keskihinnan mukaan varsinaiseen tuotekehittelyyn kannustanut. Oluen valmistukseen ei kannattanut panostaa rahallisesti yhtään enempää kuin oli pakollista. Alko myös säänteli tiukasti sitä, mitä panimot ylipäänsä saivat valmistaa. Panimot valmistivat pääsääntöisesti paria tuotetta ja uuden tuomiseksi markkinoille tuli vanhan valmistus lopettaa. Valikoiman laajuudella ja tarjonnalla ei juhlittu.

Ei siis liene ihme, että keskiolutlain jälkeinenkin maailma tarjosi suomalaisille ohuen kirjon vaaleaa teollisuuslageria. Eräänlaista normalisoitumista toki tapahtui, kun bulkkilager vakioitui oluen määritelmäksi, mutta kaukana nuo ajat ja tavat ovat tämän päivän tunnelmista. Monimuotoisuus on vasta EU:n ja pienpanimoiden myötä alkanut elpymään. Laadukkaat raaka-aineet, makukirjon kehittäminen ja osaava yhdistely nostaa päätään ja valtaa alaa juomatottumuksista. Bulkkilagerin harmaan sävyisestä dominanssista oli turha yrittää suurta kulttuuria rakentaa, sen aika on nyt.

Juoman arvostus ja tabun normalisoituminen on uusi peikko?

Nykyaikaisen normalisoinnin kammoksuminen on mielenkiintoinen näkökanta. Vuosikymmenet meille on kerrottu, ettei homma toimi, koska meiltä puuttuu italiailainen maistelu- ja ruokakulttuuri. Kun sitä vihdoin alkaa löytymään, on se yht’äkkiä saatanasta. Ettekö te tajua, että alkoholi on ryypättäväksi, ei maisteltavaksi? Tolvanat!

Samaa normalisoitumisen kauhutarinaa kerrottiin aiemmin THL:n blogissa, jossa Christoffer Tigerstedt kummeksuu ”alkoholin ympärille rakennettuja” tilanteita, kuten viikonloppuruokailua tai saunomista – jotkut kehtaavat parittaa jopa arkiruokansa viinilasillisen kanssa. Keinotekoista! Lopettakaa heti! Nautiskelu ja juoman arvostus ei enää olekaan hyväksytty ja tavoiteltava tila. Ehkä meille kohta kerrotaan uusi, tavoiteltavampi suunta.

Tuttua raittiuslobbausta

Saarakkalan lausunto on toki sitä tuttua ehytläistä, raittiusideologialle ja kieltopainotteisen ilmapiirin pohjalle olemassaolonsa rakentavien tahojen tehokkaasti lobbaamaa huttua. Sen lauluja laulat, kenen leipää syöt. Se kuitenkin pistää miettimään, että millaista kulttuurin muutosta nämä tahot loppujen lopuksi haikailevat? Jos laatuoluen tai viinin maistelu ja parittaminen hyvän aterian tai muutoin soveliaan tilanteen kanssa ei ole hyväksyttävää "normalisointia", niin mikä sitten?

Teksti on kokonaisuutena selkeää jatkumoa suomalaisen viinapirun myytin ylläpidolle, aiheelle, jolla kansaa on aktiivisesti lobattu maan rajojen ulkopuolellakin. Myyttejä on pidettävä yllä vaikka väkisin. Se, että onko Alkon hallintoneuvosto sille oikea paikka, on oikeastaan aika kutkuttava kysymys. Ehkä on, ehkä ei... Jos monopoli on tullut jäädäkseen, pitäisi sen roolin olla aktiivisemmin kehittävä, kuin taannuttava. Ihan ylintä tahoa myöten.

Syy tuskin on tyystin Saarakkalan. Nuorehko poliitikko lienee ollut kovassa kasteessa aatetovereiden puolelta, se ei ole uraa luovalle poliitikolle helppo paikka.

Lähdeteksti: Alkoholi on suomalaisten ”voimajuomaa”

Hiisi x Donut Island Dieter

 Hiisi x Donut Island Dieter

• Tyyli: Berliner Weisse
• Alk.%: 4,2
• Panimo: Donut Island Brewing, Helsinki, Suomi
• Pantu: HIISI, Jyväskylä, Suomi

Viime viikolla valikoituihin kauppoihin iskeytyi kiertolaisleipom…panimo Donut Islandin ensimmäinen kauppavahvuinen olut. HIISIllä keitelty rasberry berliner weisse Dieter löytyikin sopivasti omasta lähimarketista ja lähti mielenkiinnolla matkaan. Erityiskiitosta hyvin hyllystä erottuvan etiketin puolesta, joka muutoinkin näyttää aika hemmetin siistiltä.

Itse olut 4,2-prosenttinen, vadelmamehulla maustettu berliner weisse. Nämä berliiniläiset ovat itselle se ehkä vähiten maistuvin hapanolutsuunta, vaikka vaalean raikkaassa muodossa hyvin uppoaakin. Vadelmamaustettu, ruusunpunainen hapanliemi oli siis tietoiseen uhkaan tutustumista. Ja hyvinhän se toimi ja uponnee tyylistä enemmän pitävälle minuakin paremmin.

 Hiisi x Donut Island Dieter

Mehumaisen punainen, vaaleaa vaahtoa nostava olut. Hauska. Tuoksu on melko mieto, mutta selkeälinjainen. Maitohappobakteerin jälki näkyy tai pikemminkin tuoksuu selvästi, mutta myös vadelmaa on annosteltu mukaan runsaanpuoleisesti. Happamuutta on sopuisasti, vadelmaa kaikuu kirpeä tuoreus mutta myös mehumaisempaa makeuttakin on matkassa.

Maku on tuoksua napakampi, runsaampi ja myös vadelmaisempi. Vadelman koko makukirjo tuoreesta kirpeydestä hillomaisempaan makeuteen piirtyy vasten hapanta berliinertaustaa. Terävät, pienikuplaiset hiilihapot takertuvat kitalakeen marjaisan happamuuden kanssa ja mehukas jälkimaku kantaa pitkälle. Happamuus ei kattavuudestaan ole mahdottoman voimakasta ja kokonaisuus onkin yllättävän rungokas, tasapainoinen ja keskirunsas. 

Punertavan marjainen berliiner ei ole kevytsourien raikkaimmasta päästä, mikä itsellä usein tökkii. Dieter ei ole tunkkainen, mutta punamarjaisuudessa on kuitenkin jotain ”raskautta”. Ei siis lähtökohdiltaan omaan makuhermoon osuvin, mutta parin pullon ostopäätös ei silti kaduta.

Tuomio: Aidon vadelmainen Berliner Weisse munkkikiertolaiselta.

Pisteet: 30/50