|
Korkki, joka herättää kunnioitusta - etenkin tämän kokemuksen jälkeen. |
Pitelin
kulttimaineessa kylpevän luostaripanimo Westvleterenin himoittuja olutpulloja
käsissäni ensikerran vuoden 2012 syksyllä. Olin juuri vastaanottanut pienen,
merten takaa saapuneen pahvilaatikon, jonka sisällön olin ostanut melko
suolaiseen hintaan niinkin modernista oluen kauppapaikasta kuin Ebaysta.
Jonkinlaisen mystiikan verhon taakse kätkeytyvän, ulkomaailmaan melko vähän
huutelevan panimon oluita sai tuohon aikaan etsiä kivien ja kantojen alta,
eivätkä esimerkiksi eurooppalaiset verkkokaupat ylimääräisiä pulloja juurikaan
kaupitelleet – eivät ainakaan sen reilun puolivuotisen aikana, jona panimon
oluita yritin niiden sivuilta yhyttää.
Sittemminhän
aiheeseen on tullut muutos ja esimerkiksi maailman parhaimpanakin oluena
pidetyn Westvleteren 12:a edustajia löytyi joku vuosi sitten jo Alkonkin
valikoimista. Tuon remonttikuluja kattamaan lasketun erän lisäksi luostarin
ulkopuolinen myynti on vissiin edelleen enemmän tai vähemmän harmaata, munkkien
siunaamatonta toimintaa, mutta etenkin belgialaiset olutkaupat tuntuvat
tuotteita tarjoavan tänä päivänä melko hyvällä prosentilla ja kovalla katteella.
Vuosi
2013 käynnistyi ja lasiin kaatui se kaikkein puhutuin, himoituin ja hypetetyin
olut eli äsken mainittu Westvleteren 12. Westy. W12. ”Maailman paras olut”.
Jostain muistan kuulleeni, että panimo päiväisi parasta ennen –leiman kolmen
vuoden päähän pullotuksesta, joten 18.11.2014 numerosarjalla varustettu olut
oli maistohetkellä hieman toista vuotta vanha. Ei oikein kolahtanut ja hype jäi
ymmärtämättä – maine tosin osaltaan vaikutti pettymyksen suuruuteen, mutta
päätin jättää toisen pullon kellariin kehittymään, jonne se sitten vähän pääsi
unohtumaankin. Ja hyvä että pääsi. Ajan mittaan Westy12:aa on tullut maisteltua
pari putelia myöhemminkin ja parin vuoden iässä testatut ovat osuneet paremmin
makuhermoon, mutteivat taivaallisiin tuntemuksiin kuitenkaan ole siivittäneet.
Vastikään Jyväskylän Harry’sissä maistettu, varsin tuore (BBE 24.3.2019) yksilö sen sijaan oli
mielestäni ”kamalaa”, kuten melko ylitsevuotavan teatraalisesti asiani ilmaisin. "Ihan jees" sopisi varmaan tuohon paremmin, mutta kerta menivät kysymään, notta "onko se nyt maailman parasta?" ei voinut kuin päätään pyöritellä. Hyvä belgi, ei sen enempää.
|
Vaikka etikettitaiteesta pidänkin,
on tässä jotain valtavan kaunista. |
Hieman
alle pari vuotta yli panimon määrittämän aikaleiman ikään yltänyt pullo sitten
lopulta räjäytti pankin. Se oli herkullinen, intensiivinen, syvällinen ja
monimuotoinen kokemus, jollaista ehkä olin jo pari vuotta sitten haikaillut.
Kuulin tosin toisaalta, että eräs nelivuotias pullo oli jo kääntynyt
kehityksessään laskusuuntaan, mutta omani tuntui porskuttavan iloisesti
eteenpäin.
Panimon
toinen, hieman kevyempi, edelleen hyvinkin kehuttu Westvleteren 8 sen sijaan
vakuutti kesällä 2013 esitellen belgiosaamisen tasoa kauneimmillaan. Tuolloin puolentoista
vuoden krouvin ylittänyt olut peittosi pari kuukautta aikaisemmin nautitun kollegansa
heittämällä ja saattoi hyvinkin olla kehityskaarensa huipun lähellä, jollei jo
pystyttänyt lippuaan valtauksen merkiksi. Nyt, reilu viikko sitten nautittu,
samasta erästä lähtöisin oleva pullo oli jo parhaat päivänsä nähnyt – onhan sen
parasta ennen päiväkin ollut jo 18.5.2014, mikä useille kasipotkuisille oluille
voi olla jo käänteen tekevä aikamääre, ottaen huomioon jo valmiiksi pitkän
päiväysajan. Poikkeuksiakin toki on, mutta tämä ei ollut sellainen.
Alla
hieman sanailua maistokokemuksista varttuneempien yksilöiden kohdalla - pääroolissa paremmin toiminut ja yleisesti arvokkaampana pidetty Westvleteren 12. Tässä vielä toiston omaisena huomiona käsiteltävien oluiden erätietoja:
|
Westvleteren 12 |
Samea, hieman punertavan ruskea olut. Ei järin nätti
ilmestys, sillä jonkin verran mujua leijailee näkymää sotkemassa – näin taisi
olla tuoreemmassakin aikoinaan. Vaahto on kaunis ja oluttahan voi onneksi myös
maistaa…
Mutta haistetaan ensin. Oijjojoi! Hunajaisia sävyjä,
paahtuneen siirapin ja kuivaluumuisen, rusinaisen ruskean belgihedelmäisyyden
verhoamassa, syvässä ja moniulotteisessa tuoksussa. Mausteista hiivaa on,
samoin ehkä vienosti yrtteihin kääntyvää eksotiikkaakin. Anistapa en ole
aikoihin oluestani poiminut. Miellyttävä vivahde, pitäisi varmaan tehdä
ryhtiliikettä belgien suhteen taas…Jotain mallasleipäistä kauneutta tuossa
tunnelmassa on mukana ja se toimii kyllä hyvin.
Ja maku, nyt on nektaria lasissa. Alku on pehmyt, syvä ja
suussa sulavan tunnelmallinen. Rusinaa, kuivaluumuista ja –aprikoosista
hedelmää, siirappikyllästettyä mallaslimppua ja kevyen paahtunutta
karamellimaltaisuutta. Nopeasti esiin nousee kohtalaisen voimakas, anismainen
yrttisyys, belgihiivainen mausteisuus sekä lopussa miellyttävän tujakka
lakritsijuurinen ote. Alkoholi lämmittää ja kuumottaa poskia, runsaiden makujen
sekamelska on kauniisti tasapainossa ja täytyy kyllä myöntää, että nyt on suuri
olut lasissa. Todella intensiivinen ja intohimoinen kokemus.
Aiemmissa muisteloissa mainitaan runsaat hiilihapot, jotka
ovat nyt tasaantuneet, joskin terävän pienikuplaisia edelleen ovatkin. Runko
vastaanottaa nuo hyvin eikä aiheesta voi millään muotoa valittaa – hieno
kombinaatio.
Tuomio: Klassikko kypsyi klassikoksi vuosien mittaan. En
tiedä missä iässä on parhaimmillaan, mutta riittävän vanhana ainakin
jumalaista.
Pisteet: 44/50
|
Westvleteren 8 |
Maultaan tummaa, kypsää - ja ehkä vähän ylikypsääkin - belgihedelmää tarjoileva
kokonaisuus. Osa hedelmistä on kuivatummassa muodossa anismaisen yrttisyyden
antaessa makuun oman, tärkeän leimansa. Jälkimaussa kohtalaista katkeruutta,
yrttisyttä ja kevyen siirappista maltaisuutta mutta myös jotain salmiakin
tapaista lääkemäisyyttäkin. Ehkä se on tuo anis, mikä saa ajatuksen harhailemaan.
Mukava tunnelma, mutta ehkä hitusen tasapainoton.
Ajan mittaan jälkikaiku kärjistyy kuivemmaksi ja anismaisen likööriseksi. Tästä
en niinkään välitä eikä tämä kypsyttely vaikuta aivan hirvittävän hyvin
menestyneen. Lopputulema on hyvä, joskaan ei mainio saati klassikoksi nouseva.
Pisteet: 35/50