keskiviikko 30. marraskuuta 2016

Uinta Hop Nosh IPA

Uinta Hop Nosh IPA

Olympiakylä Salt Lake Citystä pinnistävä Uinta Brewing Company ponkaisi Alkon tilausvalikoimaan useammankin oluen voimin. Kaupungin itäpuoliselta Uinta-vuoristolta nimensä lainaavan panimon voisi eksoottisen värikkään ulkoasunsa ja vähän eksoottiselta kalskahtavan nimensäkin puolesta sijaita vaikka Havaijilla tai Uudessa-Seelannissa, mutta nämä pienet yleissivitykseni puutokset johdattelivat minut hämmästyksen valtaan lukiessani, että panimohan sijaitseekin ”lumenvalkeassa ja pakkaskeleissä riutuvan Salt Lake Cityn suolan kyllästämässä, jopa merimäisessä ilmastossa”. No siellähän se on nököttänyt aina vuodesta 1993 lähtien!

Uinta Hop Nosh IPA
Panimon taival alkoi vanhasta, aiemmin autokorjaamona toimineesta rakennuksesta. Ensimmäiset toimintakuukaudet menivät hätistellessä autojaan huoltoon tuovia asiakkaita matkoihinsa, mutta jo todellinen oluttuotanto pääsi vihdoin käyntiin seuraavan vuoden puolella. Fasiliteetit alkoivat pian käydä ahtaiksi ja olympiahuuman noustessa vuonna 2000 työnalla olikin jo tyystin uusi panimorakennus. 

Muutto toi mukaan myös ekonäkökulman Uintan ollessa osavaltion ensimmäinen täysin tuulivoimaan siirtynyt yritys. Nykyisin mukaan on astunut myös aurinkoenergia eli kehitys kehittyy jatkuvasti. Mielenkiintoisena yksityiskohtana panimon historiassa voidaan pitää vuoden 2012 päätöstä laajentaa tiluksia naapurissa sijainneen kirkon tontille. Hengellinen pyhättö revittiin tuhannen palasiksi laajempien pakkaamotilojen tieltä, mikä sinällään saadaan kuulostamaan hyvin mutkattomalta, ottaen huomioon kaupungin melko vahva kirkollinen elämä. Kehitys näemmä kehittyy silläkin saralla ja oluestahan ne luostaritkin ovat kautta aikojen eläneet.

Uintan lippulaiva-IPA eli Hop Nosh sai toimia allekirjoittaneen ensikosketuksena utahilaisten tuotoksiin. Aiemmin nimellä Hop Notch tunnettu olut on panimon myydyin tuote ja kuuluu luonnollisestikin sen vakiovalikoimaan. Uintalla on muiden jenkkien tapaan oma tynnyrikypsytysohjelma ja muutoinkin ilmeisen nykyaikainen konsepti paikallisen pienpanimotoiminnan tapojen mukaisesti, eikä tämän ensikosketuksen myötä vaikuta lainkaan hassumalta tuttavuudelta.

Uinta Hop Nosh IPA
Punertavan oranssi, kauniisti vaahtoava olut. Tuoksu on hyvin greippinen ja havuinen, kevyemmin hedelmäinen sekä hempeän keksinen.

Maultaan purevan greippinen, havuisen raikas ja hedelmäinen. Lopussa pihkeän greippinen, voikukanvartinen ja rapea. Rungossa keksimäistä mallasta, mutta aromikkuus jää varsin pidättäytyneeksi. Yksinkertaisuudessaan kuitenkin mukavan pureva ja suoraviivainen. Hyvä, ehkä jo hieman latistunut IPA. 

Tuomio: Greipin ja havun nimeen vannova, pureva ja puhutteleva IPA.


Pisteet: 37/50

tiistai 29. marraskuuta 2016

Tuatara Sauvinova

Tuatara Sauvinova
Alko yllätti olutharrastajan… Vaikka rakas monopolimme ehti jo lanseeraamaan oman verkkokauppansa, hoitaa vanha jäärä ostovelvoitteensa kasuaalisti ”perinteisin” ATK-menetelmin. Kävin nimittäin viime viikolla hakemassa vanhasta kunnon tilausvalikoimasta (jo jokin aika sitten tosin) tilaamani juomalähetyksen ja selailin siinä samalla fyysisten oluthyllyjen sisältöä lisäostosten mahdollisuus mielessäni. Käsiini etsiytyi liskomaiseen ja sitä myöten erottuvaan kuosiin puettu uusiseelantilaisolut, jonka nimeä jouduin tapailemaan hiljaa mutisten muutamaan otteeseen. ”Tuaatratasavinoooa…”. Tämän valikoimiin tuleminen oli mennyt kokonaan ohitse, eikä suht eksoottinen tuttavuus soitellut kelloja oikeastaan millään muotoa. Kovasti kiinnosti kyllä. Mobiilista äkkiä Ratebeer esiin ja sieltähän löytyi otsikon mukainen, kohtalaisen hyvillä tyylipersentiileillä (99/100) arvostettu American Pale Ale. Mukaanhan se sitten lähti.

Tuatara Sauvinova
Tuatara Brewing Company seksikkäältä kalskahtavassa Paraparaumun pikkukaupungissa, joka löytyy Wellingtonista rannikkoa myöten ylöspäin kuljettaessa. Saarivaltion rantamilla tallustelevilta, eläviksi fossiileiksi tituleeratuilta tuataraliskoilta nimensä lainaava panimo on elävä esimerkki alueen noususuhdanteessa olevasta pienpanimotarjonnasta moderneine makuineen. Tuatara on eräänlainen vastine meidän espoolaisille liskomiehillemme. Tämä panimon single hop APA eli Sauvinova tarjoaa maistajalleen Sauvingnon Blanc –rypäleen mukaan nimetyn, puhtaasti paikallisen Nelson Sauvin –humalalajikkeen varaan rakennetun makuelämyksen. Lajike tuo itselleni aina jossain määrin mieleen kuivan valkoviinimäisen marjaisuuden, mikä kieltämättä toimii useimmiten hyvin. Ja niin toimi nytkin, vaikka vähän enemmän odotin.

Päiväyksiä en pullosta luonnollisestikaan tajunnut tarkistaa, mutta ehkä pitkä matka on taittanut jo oluen parhaimman terän, mutta mukavalta tuttavuudelta se silti vaikutti. Eksoottinen nimi sekä hassu pullo tukivat ostopäätöstä omalta osaltaan, enkä koe että tässä rahojani hukkaan menin heittämään. Pikkuisen pirteämpää menoa olisi toki matkaan suonut.

Tuatara Sauvinova
Kultaisen kellertävä, kynttilän loimussa iloisesti leikittelevä olut kuohkealla ja kestävällä vaahdolla.
Tuoksu on varsin hedelmäinen sitruksen, kiivin, papaijan sun muiden tropiikin värien viitoittamana saaden myös vaalean marjaisaa, vielä napakan vihertävän karviaispensaan kirpeyttä osakseen. Kevyttä kukkaisuutta, vaalean keksimäistä mallasta, valkopippuria ja yrttiä.

Maultaan hyvä. Sitrusmainen purevuus on esillä runsaana, kiivimäisen trooppisuuden tukiessa mukana. Kukkaista tuntua, lopussa yrttisyyttä ja pippuria, jälkimaussa napakkaa sitrusta ja kukanvartta, vaalea ja kuivan puutarhamarjan kepeän happamuuden tarjotessa oman lisänsä loppusilaukseen. Vaalea maltaisuus on ranskanleipäistä, paikoin keksimäistä ja hennon makeaakin. Runsasmakuinen, raikas ja kevytrakenteinen APA. 

Tuomio: Varsin hyvä APA merten takaa. Ei lajinsa huippu, joskin hyvä valinta moneen tilanteeseen.

Pisteet: 36/50

maanantai 28. marraskuuta 2016

Kneitinger Bock

Kneitinger Bock

Perinteikkään regensburgialaispanimon kaksi tumman puhuvaa lageria ovat palvelleet oivallisesti viileämpien säiden sulostuttajan roolissa. Maistuva ja varmaotteinen Dunkel tuli käsiteltyä jo kevätpuoliskolla ja nyt laatikon huvettua ajattelin nostaa esiin kaksikosta vahvemman eli Kneitinger Bockin. Ratebeerin tyylilajipersentiileissä täyttä pottia havitteleva (97/100) Bock onkin oivallinen esitys maltaisten dunkler bockien suvusta, mutta jää hieman kevyemmän Dunkelin varjoon. Tästä huolimatta saksalainen osaaminen näkyy ja ennen kaikkea maistuu puolilitraista olutta siemaillessa ja niinhän sen pitää ollakin.

Kneitinger Bock
Ruskea, hivenen punertava olut kauniilla vaahtokerroksella. Tuoksu on muhkean maltainen, pääosin  imeltyneen limppuinen, kevyen paahteinen ja ohuen yrttinen. Paahtuneen siirappista makeutta löytyy, samoin vastapainona toimivaa hienoista mausteisuutta. Kokonaisuutena kuitenkin enemmän ”maltainen” kuin ”makea”.

Maultaan erittäin toimiva, laatuluokan bock jolle kuitenkin löytyy hyviä haastajia tyylilajin sisältä. Pätevää tekemistä joka tapauksessa… Mallasta löytyy. Se on rusehtavaa, hieman paahtunutta ja leipäisen tunnelmaista. Jälkiliukuun nousee paahtuneen siirappista makeutta, ehkä kevyttä suklaatakin mutta myös sopivasti tietä tasoittavaa yrttistä katkeroakin. Tuntumaltaan olut voisi olla vähän jämäkämpi, mutta tuo lienee tässä tapauksessa makuasia. Kohtalaisen rungokas, tasapainoinen ja kevyesti huulia tahmaava kokonaisuus on kutenkin varsin kehuttava ilmestys. Pitäisin silti panimon Dunkelia hieman onnistuneempana kaikessa suklaisuudessaan.

Tuomio: Toimiva, laadukas ja rehdin maltainen bock. Kyllä tätä kannattaa lasiin kaivella…

Pisteet: 35/50

lauantai 26. marraskuuta 2016

Vuosikertatrappistia kellarista: Westvleteren 12 & Westvleteren 8



Korkki, joka herättää kunnioitusta - etenkin tämän kokemuksen jälkeen.

Pitelin kulttimaineessa kylpevän luostaripanimo Westvleterenin himoittuja olutpulloja käsissäni ensikerran vuoden 2012 syksyllä. Olin juuri vastaanottanut pienen, merten takaa saapuneen pahvilaatikon, jonka sisällön olin ostanut melko suolaiseen hintaan niinkin modernista oluen kauppapaikasta kuin Ebaysta. Jonkinlaisen mystiikan verhon taakse kätkeytyvän, ulkomaailmaan melko vähän huutelevan panimon oluita sai tuohon aikaan etsiä kivien ja kantojen alta, eivätkä esimerkiksi eurooppalaiset verkkokaupat ylimääräisiä pulloja juurikaan kaupitelleet – eivät ainakaan sen reilun puolivuotisen aikana, jona panimon oluita yritin niiden sivuilta yhyttää.

Sittemminhän aiheeseen on tullut muutos ja esimerkiksi maailman parhaimpanakin oluena pidetyn Westvleteren 12:a edustajia löytyi joku vuosi sitten jo Alkonkin valikoimista. Tuon remonttikuluja kattamaan lasketun erän lisäksi luostarin ulkopuolinen myynti on vissiin edelleen enemmän tai vähemmän harmaata, munkkien siunaamatonta toimintaa, mutta etenkin belgialaiset olutkaupat tuntuvat tuotteita tarjoavan tänä päivänä melko hyvällä prosentilla ja kovalla katteella.

Vuosi 2013 käynnistyi ja lasiin kaatui se kaikkein puhutuin, himoituin ja hypetetyin olut eli äsken mainittu Westvleteren 12. Westy. W12. ”Maailman paras olut”. Jostain muistan kuulleeni, että panimo päiväisi parasta ennen –leiman kolmen vuoden päähän pullotuksesta, joten 18.11.2014 numerosarjalla varustettu olut oli maistohetkellä hieman toista vuotta vanha. Ei oikein kolahtanut ja hype jäi ymmärtämättä – maine tosin osaltaan vaikutti pettymyksen suuruuteen, mutta päätin jättää toisen pullon kellariin kehittymään, jonne se sitten vähän pääsi unohtumaankin. Ja hyvä että pääsi. Ajan mittaan Westy12:aa on tullut maisteltua pari putelia myöhemminkin ja parin vuoden iässä testatut ovat osuneet paremmin makuhermoon, mutteivat taivaallisiin tuntemuksiin kuitenkaan ole siivittäneet. Vastikään Jyväskylän Harry’sissä maistettu, varsin tuore (BBE 24.3.2019) yksilö sen sijaan oli mielestäni ”kamalaa”, kuten melko ylitsevuotavan teatraalisesti asiani ilmaisin. "Ihan jees" sopisi varmaan tuohon paremmin, mutta kerta menivät kysymään, notta "onko se nyt maailman parasta?" ei voinut kuin päätään pyöritellä. Hyvä belgi, ei sen enempää.

Vaikka etikettitaiteesta pidänkin,
on tässä jotain valtavan kaunista.
Hieman alle pari vuotta yli panimon määrittämän aikaleiman ikään yltänyt pullo sitten lopulta räjäytti pankin. Se oli herkullinen, intensiivinen, syvällinen ja monimuotoinen kokemus, jollaista ehkä olin jo pari vuotta sitten haikaillut. Kuulin tosin toisaalta, että eräs nelivuotias pullo oli jo kääntynyt kehityksessään laskusuuntaan, mutta omani tuntui porskuttavan iloisesti eteenpäin.

Panimon toinen, hieman kevyempi, edelleen hyvinkin kehuttu Westvleteren 8 sen sijaan vakuutti kesällä 2013 esitellen belgiosaamisen tasoa kauneimmillaan. Tuolloin puolentoista vuoden krouvin ylittänyt olut peittosi pari kuukautta aikaisemmin nautitun kollegansa heittämällä ja saattoi hyvinkin olla kehityskaarensa huipun lähellä, jollei jo pystyttänyt lippuaan valtauksen merkiksi. Nyt, reilu viikko sitten nautittu, samasta erästä lähtöisin oleva pullo oli jo parhaat päivänsä nähnyt – onhan sen parasta ennen päiväkin ollut jo 18.5.2014, mikä useille kasipotkuisille oluille voi olla jo käänteen tekevä aikamääre, ottaen huomioon jo valmiiksi pitkän päiväysajan. Poikkeuksiakin toki on, mutta tämä ei ollut sellainen.

Alla hieman sanailua maistokokemuksista varttuneempien yksilöiden kohdalla - pääroolissa paremmin toiminut ja yleisesti arvokkaampana pidetty Westvleteren 12. Tässä vielä toiston omaisena huomiona käsiteltävien oluiden erätietoja:


Katso myös Hankala asiakas -blogin vertailu: Westvleteren XII – 2016 vs. 2012

Westvleteren 12
Samea, hieman punertavan ruskea olut. Ei järin nätti ilmestys, sillä jonkin verran mujua leijailee näkymää sotkemassa – näin taisi olla tuoreemmassakin aikoinaan. Vaahto on kaunis ja oluttahan voi onneksi myös maistaa…

Mutta haistetaan ensin. Oijjojoi! Hunajaisia sävyjä, paahtuneen siirapin ja kuivaluumuisen, rusinaisen ruskean belgihedelmäisyyden verhoamassa, syvässä ja moniulotteisessa tuoksussa. Mausteista hiivaa on, samoin ehkä vienosti yrtteihin kääntyvää eksotiikkaakin. Anistapa en ole aikoihin oluestani poiminut. Miellyttävä vivahde, pitäisi varmaan tehdä ryhtiliikettä belgien suhteen taas…Jotain mallasleipäistä kauneutta tuossa tunnelmassa on mukana ja se toimii kyllä hyvin.

Ja maku, nyt on nektaria lasissa. Alku on pehmyt, syvä ja suussa sulavan tunnelmallinen. Rusinaa, kuivaluumuista ja –aprikoosista hedelmää, siirappikyllästettyä mallaslimppua ja kevyen paahtunutta karamellimaltaisuutta. Nopeasti esiin nousee kohtalaisen voimakas, anismainen yrttisyys, belgihiivainen mausteisuus sekä lopussa miellyttävän tujakka lakritsijuurinen ote. Alkoholi lämmittää ja kuumottaa poskia, runsaiden makujen sekamelska on kauniisti tasapainossa ja täytyy kyllä myöntää, että nyt on suuri olut lasissa. Todella intensiivinen ja intohimoinen kokemus.

Aiemmissa muisteloissa mainitaan runsaat hiilihapot, jotka ovat nyt tasaantuneet, joskin terävän pienikuplaisia edelleen ovatkin. Runko vastaanottaa nuo hyvin eikä aiheesta voi millään muotoa valittaa – hieno kombinaatio.

Tuomio: Klassikko kypsyi klassikoksi vuosien mittaan. En tiedä missä iässä on parhaimmillaan, mutta riittävän vanhana ainakin jumalaista.

Pisteet: 44/50

Westvleteren 8
Maultaan tummaa, kypsää - ja ehkä vähän ylikypsääkin - belgihedelmää tarjoileva kokonaisuus. Osa hedelmistä on kuivatummassa muodossa anismaisen yrttisyyden antaessa makuun oman, tärkeän leimansa. Jälkimaussa kohtalaista katkeruutta, yrttisyttä ja kevyen siirappista maltaisuutta mutta myös jotain salmiakin tapaista lääkemäisyyttäkin. Ehkä se on tuo anis, mikä saa ajatuksen harhailemaan. Mukava tunnelma, mutta ehkä hitusen tasapainoton.

Ajan mittaan jälkikaiku kärjistyy kuivemmaksi ja anismaisen likööriseksi. Tästä en niinkään välitä eikä tämä kypsyttely vaikuta aivan hirvittävän hyvin menestyneen. Lopputulema on hyvä, joskaan ei mainio saati klassikoksi nouseva.

Pisteet: 35/50