Tavallisen matkailijan Olut-Lontoo – Osa 1: Matkan kulku

Portobello road

Tuli tuossa hetki sitten tehtyä poikain kanssa (kaverin) polttarireissu Lontooseen – ihan yleisen olemisen merkeissä ilman sen tarkempia suunnitelmia. Samalla tarjoutui oiva tilaisuus tutustua kaupungin olutvalikoimaan ja -kulttuuriin. Varsinaisen olutmatkailu-tittelin alla reissu ei taittunut, joten pyrin tutustumaan valikoimaan ”tavallisen” turistin näkökulmasta, toisin sanoen: millaiseen oluttarjontaan Lontoossa törmää kohdalle sattuvissa pubeissa ja kulmakaupoissa. Olkoon tämä sitten pohdiskeleva matkakertomus aiheesta: ”tavan tallaajan olut-Lontoo”. Ensimmäisessä osassa kerron hieman taustoja ja käymiämme paikkoja, yhteenvetoa on luvassa toisessa osassa. Kartan käydyistä paikoista näet tästä.

Yleisesti Englantia pidetään mahtavana olutmaana, tai sellaista olen yleisesti kuullut puhuttavan. Sanotaanhan kaikissa matkailuohjelmissa ”ettet voi kokea Englantia maistamatta heidän suussa sulavia oluitaan” (ja saman lauseen aikana juontaja kaataa kitusiinsa irlantilaista Guinnessia - heh). Itselleni maan olutkulttuuri ja etenkin tunnusomaiset brändit ovat kuitenkin jostain syystä jokseenkin tuntemattomia käsitteitä. Esimerkiksi Saksasta ja Belgiasta on huomattavasti helpompi nimetä niitä ”perusvarmoja” oluita ja panimoita. Voin toki olla poikkeus ja täysin tynnyrissä kasvanut tapaus. Pikaisen tarkastuksen jälkeen huomasin, että englantilaisia oluita löytyy maistettujen listalta vain 45kpl – näistä yli neljäsosa on lontoolaisen Fuller’sin tuotteita, joka onkin minulle varsin mieluisa panimo. Vertailun vuoksi pelkästään skottipanimo BrewDogin oluita on lasissa käynyt 23kpl. Melkoisen ohut on siis saaren eteläosan kattaus ollut tuopposissani, joten tätä tilastoa oli tarkoitus lähteä hieman kohentelemaan matkan aikana. Bittereiden (pois lukien ESB:t), golden alejen yms. ystäväksi en voi tunnustautua, mutta stout- ja porter-linja onkin sitten yksi parhaiten maistuvista. Myös vastaan tulevia real aleja oli tarkoitus lähteä testailemaan, stoutit etunenässä.

Vaikka suurempia suunnitelmia en lähtenytkään valmistelemaan, tutustuin aiheeseen ihan jo sivistyksen vuoksi. Esimerkiksi Olutoppaasta sain paljon hyviä vinkkejä ja pikku hiljaa alkoi myös kaupungin todellinen koko hahmottumaan – kävellen ei noin vain laadukkaimpia pubeja saati olutkauppoja kierrettäisikään. Etenkin paikallisten pienpanimoiden tuotokset kiinnostivat, sillä Lontoossa on viimeaikoina todistettu jonkin asteista pienpanimovallankumousta – uusia panimoita on lyhyeen aikaan syntynyt useita. Näiden tuotteita olikin tarkoitus onnistua jostain kaivelemaan.

Notting Hill toimi reissumme pääpaikkana, osa tosin majoittui kävelymatkan päässä Kensington Gardensin ylänurkalla. Turistinähtävyydet jätettiin suosiolla väliin, pois lukien Portobello road, jota tuli tallailtua päivittäin sijainnista johtuen. Leppoisa paikka ja viihtyisä ympäristö kaiken kaikkiaan. Muutoin ”päiväretket” suuntautuivat eri puolille kaupunkia, tässä hieman listaa ja kommentteja käydyistä paikoista – lähinnä oluen näkökulmasta. 

Silver Cross (sijainti kartalla)

Greene King IPA-real ale ruokajuomana.

Rento ja varsin viihtyisä, kulmakuppilaa kookkaampi brittipubi keskeisellä sijainnilla, joka kuuluu käsittääkseni melko tiheään levinneeseen Taylor Walker-ketjuun. Neljä real ale-hanaa ja kymmenkunta lähinnä ennestään tuttua tuontiputelia. Ruokaakin saa ja hyvinhän se maistui pitkän matkapäivän päätteeksi. Real alen hinta oli £3,69/pint. Ruokajuomaksi valikoin riilirivistöstä Greene King IPA:n, joka ajoi asiansa palanpainikkeena loistavasti. Kuvasi myös melko hyvin matkan aikana vastaan tulleita riilejä yleensäkin suht miedolla, pehmeän humaloidulla ja kuivahkon makealla yleiskuvalla sekä keskitäyteläisellä ja sulavalla tuntumalla jota varjosti yleinen vetisyys. Itse pubi edustaa varmasti sellaista helppoa paikkaa, johon matkailijan tahi paikallisen on helppo istahtaa oluelle ja haukata listalta hieman vatsan täytettä. Leppoisa, melko tilava istuskelu- ja illanviettopaikka. Ketjun paikat tarjoavat myös aamiaista ja käytimmekin hyväksi hostellin viereistä Black Lion-pubia. Täyttävä brittiaamiainen n. £7. 

Porter House (sijainti kartalla)

Irlantilaisen Porter Housen Lontoon haarakonttori on tiettävästi kaupungin suurin pubi, joka löytyykin kaikkiaan kahdestatoista eri tasosta. Kodikkaan sokkeloinen paikka, joka oli kyllä tupaten täynnä perjantai-iltana. Rauhalliseksi ei voi kuvailla, mutta meno oli mainiota livemusiikin ja talon omien oluiden säestyksellä. Porter House valmistaa oluensa Irlannissa, josta ne sitten rahdataan Lontooseen. Tarjolla taisi olla kahdeksaa omaa hanaolutta, paikallisen kaverimme Peterin suosituksesta päädyin Oyster Stouttiin – jonka reseptiin kuuluvat tuoreet osterit myös maistuvat oluessa. Yllättävänkin tuhti tuote prosentteihin nähden, melko hidasta nautittavaa. Menevämmästä olutmeiningistä pitäville voin suositella sekä itse paikkaa että sen oluita. Omien tuotteiden lisäksi tarjolla näytti olevan ihan hyvä kattaus muitakin tuotteita, mutta alakerran tiskiltä silmään pisti parhaiten omat hanat.

Porter House (kuva: beerintheevening.com)

Lauantai sitten meni Kaakkois-Lontoossa, jonne alun perin lähdimme Millwallin peli mielessä. Olimme jo lähtövaiheessa myöhässä matsista, joten päivä kului kävellen Bermondseyn metroaseman, Old Kent Roadin ja The Den-stadionin ympäristössä englantilaisia sääilmiötä ihmetellen (hellettä, viimaa, räntää ja tietenkin kaatosadetta). Stadionin pihalla pyörähdimme pelin loppuminuuteilla mekkalaa kuuntelemassa. Kilometrejä kertyi kävellen ihan mukavasti ja lähikauppojen olutvalikoimia tuli samalla katsastettua.

The Lord Nelson (sijainti kartalla)

Lord Nelson (kuva: Google Streetview)

Mitä ilmeisimmin amiraali Horatio Nelsonin (1758-1805) mukaan nimetty sympaattinen kulmabaari, voisi kai sanoa että lähiössä? Mielestäni hyvä esimerkki lontoolaisista ”peruspubeista” joihin törmäsimme – niin hyvässä kuin pahassa. Vastaanotto oli lämmin, pubi viihtyisä ja tunnelmallinen narisevine lautalattioineen ja kuluneine sisustuksineen. Isäntäväki oli ystävällistä, tunnelma leppoisa ja tv:ssä pyöri lauantain rugby-kierros, mielenkiintoinen laji oluen äärellä muuten. Niin, se olut. Laitetaanko Guinnessia vai Foster’sia? Tästä lisää toisessa osiossa…

Sunnuntaina suuntana sitten oli pohjoinen, tarkemmin Tottenham ja White Hart Lanen ympäristö. Stadionkierrokselta myöhässä totta kai, joten Spursin fanikaupan ja lähikaupan kautta junalla keskustaan ja takaisin Notting Hilliin.  

Earl of Lonsdale (sijainti kartalla)

Earl of Lonsdale (kuva: londoniscool.com)

Melko pikainen tuopillinen Portobello roadilla, ulospäin varsin viihtyisän näköisessä, pieni ovisessa kulmapubissa. Jotain uskomattoman viihtyisää näissä brittipubeissa vain on! Ilmeisesti takaa olisi löytynyt vielä oikea biergarten, mutta lepuutimme jalkojamme viihtyisän ”loungen” puolella. Tässä vielä London is cool- blogistin mietteet paikasta, samoja ajatuksia kuin itsellänikin. Hieman enemmän valtavirrastakin poikkeavaa tarjontaa, mm. luomuvehnää hanassa. Tarkempaa katsausta en kuitenkaan tehnyt vaan huomioni keskittyi Samuel Smithin Chocolate Stout-pulloon, joka osoittautuikin hyväksi valinnaksi. Lisäksi tiskin takana näytti olevan viittä luomusiideriä pullossa. Ei maailman laajin valikoima, mutta parhaita tähän saakka, kannattanee käydä pyörähtämässä mikäli Portobello roadin markkinahumu vie voimat – tarjolla on myös snacksinmuotoista pubipurtavaa. Koska tuossa vaiheessa oli hienoinen hoppu päällänsä, ei tarkemmalle katsaukselle juuri aikaa jäänyt. Kaksi pulloa Chocolate Stouttia ostin tiskiltä kotiin viemisiksi (miksei homma voi meillä toimia näin?!). Stoutin arvion voipi lukaista täältä. 

Ground Floor Bar (sijainti kartalla)

 

Freedom Brewery
(kuva: ratebeer.com)

Lontoon kaverimme lähipubi, joka on osa yläkerrassa toimivaa First Floor-ravintolaa. Melko nuoren henkinen, suhteellisen tilava ja avara pubi, jossa sunnuntai-iltana oli tarjolla livemusiikkia. Pullovalikoimasta löytyi mm. BrewDogin Punk IPAa, Duvelia ja Delirium Tremensiä – noin kymmenkunta vastaavaa vaihtoehtoa. Hanasta tarjoiltiin mm. Erdingerin Hefeä ja paikallista kysyttäessä sain lasiini Freedom Breweryn (joka siis sijaitsee Birminghamin pohjoispuolella) Organic Lageria, jonka luomuraaka-aineet ovat kuulemma hyväksi mielelle. Perusvarma, ihan raikas ja makuisa lager. Päivisin kadun varresta löytyy myös terassipöytiä, joissa voi rauhassa nautiskella oluesta, auringon paisteesta ja tiirailla Portobello roadin vilinää.

Siinä pientä kertomusta matkan kulusta. Mietteitä ja viiltävää analyysiä tarinan toisessa osassa.

J-P

Mallaskosken Kuohu Valioluokka Stout

• Tyyli: Stout
• Alk.%: 4,7
• Panimo: Mallaskosken Panimo, Seinäjoki, Suomi

Vajaa viikko sitten palailin reissun päältä ja kotona odotti mieluisaa postia. Seinäjokelainen Mallaskosken Panimo, tai oikeastaan panimon myynnistä ja markkinoinnista vastaava Servaali Oy, oli lähestynyt minua postipaketin muodossa. Hetkeäkään epäröimättä kiiruhdin ”lähipostiin” pakettia noutamaan. Uutta Valioluokka Stouttiahan tuo piti sisällään – kaksin kappalein. Ensimmäisen nautiskelin sen suurempia arvioita tekemättä jo vappuna, toinen yksilö olikin sitten vakavamman tarkastelun alla nyt viikonloppuna. Jo ensimmäinen törppönen jätti varsin positiiviset vibat, tämä postaus kertoo kuinka kävi ”todellisessa näytön paikassa”. Mutta ei mennä vielä sinne asti. 

Kaverukset kirjeen kera.

Valioluokka-brändi on Mallaskosken Panimon lanseeraama laatuolut-sarja, joka tällä hetkellä sisältää myös Pils-oluen. Tuota Pilssiäkin olisi ollut minulle tarjolla aiemmin, mutta näppäränä miehenä olin piilottanut kaikki yhteystietoni blogin yhteydestä. Näin ollen onnistuin salaamaan henkilöllisyyteni yms. tiedot myös Mallaskoskelta, jolla paketti oli jo lähtövalmiudessa. ”Onneksi” Seinäjoella ei vaivuttu epätoivoon, vaan yhteystiedot saatiin vihdoin vaihdettua ja Stoutti-paketti saatiin liikkeelle. Blogisti kiittää pitkäjänteisestä salapoliisitoiminnasta ja tietenkin perille saapuneesta näytepaketista (mainitaan nyt vielä erikseen, ettei tällä ole vaikutusta arvostelun lopputulokseen). 

Paketin sisältämässä saatekirjeessä kerrotaan mausta löytyvän suklaan ja kahvin vivahteita sekä oluen tyyliin nähden tavallista runsaanpaa humalointia. Humalalajikkeina mainitaan käytetyn Hersbruckeria ja First Goldia, joista jälkimmäistä tölkin kylkikin painottaa. Toivotaan, että sarja saisi myös jatkoa uusien tuotteiden muodossa. Laadukkaille käsityöoluille on aina tilaa kotimaan markkinoilla ja täytyykin sanoa, että juurikin stoutille on jo pidemmän aikaa ollut tilausta maitokauppojemme hyllyssä. Toivotaan, että tästä olisi sen aukon täyttäjäksi. Valioluokan molempia tuotteita lienee jo melko kattavasti tarjolla markettien oluthyllyillä kautta maan.

Mallaskosken Kuohu Valioluokka Stout

Todella tumman ruskea, niukalti mokkaista vaahtoa muodostava stout. Tuoksu paahteisen maltainen, hitusen hapanta maitokahvia ja kuivahkoa tummaa suklaata. Melko mieto yleiskuva kuitenkin. Maku sen sijaan pääsee yllättämään. Runsaan puoleista paahdetta, joka maun loppu vaiheilla saa aavistuksen savuistakin sivukaikua. Toisella kolmanneksella esiin nousee myös salmiakkinen suolaisuus. Tähän saakka kaikki vaikuttaa oikeinkin hyvältä. Eikä jatko tuo asiaan muutosta, sillä mainitut päämaut pitävät pintansa hieman kevyemmän tumman suklaan sekä kahvisen paahteen muassa. Tuoksussa esiintynyt hienoinen happamuus on asteen verran miedompaa maun puolella – hyvä niin. Maun voimakkuus on hyvä, todella riittoisa ja mukavan pitkä. Humalan puraisua joutuu hetken odottelemaan, mutta on kuitenkin havaittavissa jälkimaussa. Kovinkaan valtaisaa tuo ei silti ole. Oikein mainio maitokauppastout, joka juuri maitokaupparajasta johtuen jää hieman kevyeksi rungoltaan. Paksuutta ja tuntumaa lisää ja puhuttaisiin jo mainiosta stoutista. Mutta tällä lainsäädännöllä joudutaan tekemään kompromisseja, siihen nähden oikein hyvä suoritus. Täyttää hyvin kotimaisten stouttien aukon markettien hyllyssä. Tulen ostamaan jatkossakin, suosittelen.

 
Pisteet: 33/50

Stadin Savuruis Portteri

• Tyyli: Savuolut
• Alk.%: 6,4
• Panimo: Stadin Panimo, Helsinki, Suomi

Uusi stadilainenkin saapui Alkon valikoimiin ja kyseessä on ainakin jyväskyläläisille tuttu tuote. Ai miten niin? No Stadin Panimon Savuruis Portteri (vai Savuruisportteri?) on ilmeisesti sama tuote kuin Palokka-savuolutsarjan ensimmäinen olut – Palokka Savuruis-portteri. Nyt puhutaan siis tuosta vahvemmasta ravintolaversiosta. Ainakin Ratebeerissä nämä kaksi olutta on yhdistetty samaksi tuotteeksi, joten kysäisin ”Palokan pojilta” onko tuossa perää. Ja olihan siinä. Palokan Savuruis-portteri tehtiin Alkon valikoimiin jo tuolloin hyväksytyn (kyllä, oluen matka hyllyyn vie Alkossa sellaisen vuoden verran… tehokasta!) Stadin Panimon savuoluen pohjalta. Periaatteessa kyse on samasta tavarasta, mutta täytynee muistaa Hiitolan Tatun siirtyneen tässä välissä StaPan olutkattiloiden ääreltä Keski-Suomen ylpeyden Panimoyhtiö Hiisin olutmestariksi, joten ainakin tekijäporukassa on muutoksia tapahtunut.

Itseäni tämä ”samaoluisuus” ei häiritse, jäihän minulta Palokan alkuhuumassa ensimmäisen tuotoksen sekä pullo- että ravintolaversio maistamatta. Nyt tilanne päästään osittain korjaamaan ja savuoluen sanomaa laajemmaltikin levitettyä. Muistiansa Palokan suhteen voi käydä virkistämässä vaikkapa täältä.  Stadin Savuruis Portterin raaka-ainelistalta löytyy ohramaltaan lisäksi myös ruis- ja vehnämaltaita, lisäksi olut on sekä suodattamaton että pastoröimaton. Savuolut maistuu aina, joten olihan tämä pakko testata heti tuoreeltaan.

Stadin Savuruis Portteri

Tumma stadilainen niukahkolla, vaalean ruskealla vaahdolla. Tuoksu on herkullinen. Tummaa, hieman makeaa ja paahteista, rukiista maltaisuutta sekä miellyttävän turpeista savuaromia. Ensimmäisiä ajatuksia oli olut-versio Islay-tavarasta, vaikkei savuisuus samalla intensiteetillä läsnä olekaan. Melko pehmyt ja miellyttävä tuoksu. Maku ei myöskään tuota pettymystä. Tummaa, rukiista ja paahteista maltaisuutta sekä miellyttävää savuisuutta on runsaanlaisesti. Maun puolivälin paikkeilta löytyy myös salmiakkia, aavistus myöhemmin alkaa tumman suklaan nousu, joka täydentää makukirjoa mukavasti. Sitruksiset katkerot tuntuvat lähes alusta saakka sivummalla, tuoden myös hienoista happamuutta mukaan varastamatta koko showta. Vasta hennon paahteisessa ja savuisessa jälkimaussa ne pääsevät parhaiten esille viimeistellen makuelämyksen. Savuoluiden ystävänä tätä on pakko kehua. Tasapainoinen, samaan aikaan pehmeä ja vivahteikas savuolut, jonka eduksi voitaneen kerrankin laskea, ettei suotta ole lähdetty tavoittelemaan sitä kuuluisaa Schlenkerlan palvikinkkua. Sopivan runsas humalointi kruunaa illan, todella mieluisa tuttavuus. Suutuntuma on melko kohdillaan, sitä paksuutta (mitä aina taidan jäädä kaipaamaan) voisi toki olla, muttei nouse kynnyskysymykseksi. Kyllä tätä kelpaa useamminkin nautiskella.

Pisteet: 38/50

 

Rekolan Munkintie

• Tyyli: Belgian Ale
• Alk.%: 6.7
• Panimo: Rekolan Panimo, Mäntsälä, Suomi

Rekolan Panimon Munkintie teki pitkän taipaleen joka johti vihdoin perille, eli alkoholimonopolimme Alkon valikoimiin. Aiemmin tätä kotimaista, belgityylistä dubbel-olutta on ollut saatavilla vain ravintoloista, mutta tämän hienon edistysaskeleen jälkeen siitä tuli neljäs ”tavallisen” kuluttajan ulottuville saatu Rekolan olut. Kuten sanottu, munkin tie on ollut pitkä – se käy hyvin ilmi panimon omasta blogipostauksesta. Sen mukaan Munkintien reseptin juuret juontavat viiden vuoden päähän, jolloin panimon Jarilla oli vielä Mustialan oluenpanokurssi kesken. Munkintien yrttituunattu reseptiversio päätyi tuolloin kurssin lopputyöolueksi ja onpa tuota tehtailtu siitä lähtien ihan kotioloissakin – satunnaisin muutoksin ja viilauksin toki. Reseptin pohja ja koko oluen tyyli on haettu tarkoituksellisesti oikeista belgioluista, joten vahingossa tämä meikäläisittäin suht kunnianhimoinen ja harvinaisempi tuotos ei ole syntynyt. Tässä ”kaupallisessa” versiossahan ei mainittuja yrttejä enää mukana ole, sopii ainakin minulle paremmin.

Munkintie vei illaksi kotiin - harmaasta kelistä huolimatta.

Entä mistäpä Munkintie on tehty ja mitä se on? Tyyliltään se on siis belgityylinen ale, tarkemmalta luonnehdinnaltaan dubbel. Lisäksi Munkintie on suodattamaton, niin kuin hyvän oluen pitääkin olla. Raaka-ainelistalta löytyy perinteisten ohramaltaiden, humalan, veden ja hiivan lisäksi myös siirappia, jota panimon väki kertoo käytetyn maun vuoksi. Tuo siirappinen, tumma makeus toimiikin tummissa belgeissä hyvin ja suoraan sanottuna onkin yksi hakemistani ominaisuuksista näissä oluissa - sopivissa määrin tottakai. Siirapin tilalla voidaan käyttää myös esimerkiksi kandisokeria ajamaan saman asian. Munkintie kypsyy käymistankeissa kuudesta seitsemään viikkoa, jonka jälkeen se jatkaa käymistään pulloissa. Panimolta kerrotaankin maussa tapahtuvan joitain muutoksia etenkin ensimmäisten kolmen kuukauden aikana. Testataanpa seuraavaksi minne Munkintie meidät vie…

Rekolan Munkintie

Samea, suht tumman ruskea ”belgi”, joka hieman yllättäenkin vaahtoaa jonkin verran. Tuoksu on maukas, aavistuksen hento tosin. Siirappisen makeaa, tumman puoleista maltaisuutta, hitunen jopa paahdetta mukana. Lisäväriä tuo tummista belgeistä tuttu tumma, kuivattu hedelmäisyys, hitunen fariinisokeria, sivulla aavistus nahkeaa yrttisyyttä. Kovin on esikuviensa jäljillä vai pitäisikö sanoa teillä, syvyyttä voisi olla hieman lisää. Maku jatkaa tuoksun kaltaisella, tumman siirappisella makeudella joka ei suinkaan ole hampaita sulattavan imelää vaan pikemminkin pehmeää, suht mietoa. Tuoksuteltaessa piilotellut salmiakki nostaa päätään maun toisella kolmanneksella ja täytyy myöntää sen toimivan tumman, melko kypsän ja aavistuksen ohuehkon hedelmäisyyden rinnalla. Läpi maun löytyy hentoa, silti tunnistettavaa marjaista happamuutta sekä kuivan puoleista mausteisuutta, joka on voimakkaimmillaan jälkimaun kynnyksellä. Tuntumaltaan hieman ohkainen, lisää paksuutta ja puhutaan jo hyvästä ”oikeiden” dubbeleiden haastajasta. Ei hassumpi näinkään, hiilihapot onneksi sopivan maltilliset ja muutoinkin varsin tasapainoisen kuvan tästä saa. Uskoisin, että tiemme tulevat kohtaamaan useampaan otteeseen – aina ruokapöytää myöten. Erittäin positiivisen kuvan jättää, kannattaa testata.

 
Pisteet: 34/50

Mietteitä oluesta - Kotimaiset olutmarkkinat

Yksi tuoreimmista toimijoista
- yksi kevään uutuuksista

Kotimaisella pienpanimorintamalla menee ilmeisen lujaa, tai ainakin siltä se minusta tuntuu. Suhteellisen hyvään tahtiin on tullut uutisia uusista toimijoista (Kiteen Panimo, Hiisi, Rousal Brygghus, vapuksi auennut Bryggeri Helsinki jne.) sekä jo olemassa olevien  toimijoiden merkittävistä lisäpanostuksista (Saimaan Juomatehdas, Beer Hunter’sin Ravintola Panimo, Suomenlinnan Panimo, Nokian Panimo, Vakka-Suomen Panimo). Myös useita uutuuksia on päästy jo pelkästään kevään aikana maistelemaan – lisää on myös tuloillaan. Silmään on myös pistänyt lisääntynyt hälinä irto-oluthyllyjen luona, se jos mikä lämmittää mieltä. Tuo hyörinä onkin ollut ihan aiheellista, sillä etenkin kevään uutuuksista on löytynyt todella kovan luokan tulokkaita – niin sen pitääkin mennä! Paikallisesti kova sana on ollut moneen kertaan mainittu paikallisolut-ilmiö  Palokan kova kysyntä, jolle on myös jatkoa tulossa kevään aikana. Asiat voisivat toki olla vieläkin paremmin, eli länsimaisella mittapuulla ”normaalisti”, mutta siitä joskus toiste, nautitaan nyt tästä.

Alkoholin kokonaiskulutus on yleisesti ollut laskussa ja samalla pienpanimotuotteet ovat vallanneet entistä suurempaa osuutta olutmarkkinoista – suurten massalagervalmistajien kustannuksella siis. Kähkösen Heikki toikin sen ilmi tiistaina Olutoppaan forumilla, tilastot eivät siis ole minulta peräisin. Tarkempaa triviaa ja pohdintaa kannattaa lukea uusimmasta Avec-lehdestä, mikäli sellaisen käsiinsä saa. Siellä Heikki kuuleman mukaan pureutuu mm. näihin tilastoihin syvällisemmin. Tein nyt luvuista pari havainnollistavaa diagrammia, joista voisin muutaman ajatuksen heittää ilmoille. Ei mitään sen syvällisempää, vain tämän hetkisiä mietteitä kellarista käsin.

Pienpanimotuotteiden kysyntä on jo ollut vuosia kasvussa.

Tilaston ensimmäinen vuosi on 2008 ja kuten numeroista on nähtävissä, on pienpanimoiden tuotanto lähes nelinkertaistunut maassamme viiden vuoden aikana. Kaiken kaikkiaan Suomessa on kolmekymmentä pienempää luvan omaavaa toimijaa, jotka viime vuonna panivat olutta ja sahtia yhteensä 11 miljoonaa litraa, joka on noin neljänneksen (2,5milj. litraa) enemmän kuin vuonna 2011. Tuossa luvussa ei siis ole mukana kolmea suurinta: Sinebrychoff, Hartwall ja Olvi. Kun tarkastellaan viimeksi mainitun kolmikon vuoden 2011 olutmyyntiä, voidaan todeta ettei pienpanimoiden tuotanto tahti kovinkaan suurta lammikkoa massatuottajien rinnalla edusta. Kolmikko täydennettynä pienpanimoihin lukeutuvan Nokian Panimon kanssa myi vuonna 2011 yhteensä 423 miljoonaa litraa olutta. Ero on valtaisa pienpanimoiden saman vuoden 8,5 miljoonaan litraan verrattuna.

Punainen piirakan pala kasvaa, mutta on silti häviävän pieni...

Pienpanimotuotteiden kysyntä on kuitenkin ollut jo useamman vuoden kasvussa, ilahduttavasti massalagereiden kustannuksella. Tämä selittyy osin tarjonnan ja valikoiman monipuolistumisella, tölkkipakkausten yleistymisellä ja yksittäisten kauppiaiden ihailtavalla palveluasenteella – pelisilmällä –  joka on mahdollistanut paikoin varsin laajojen maitokauppaolutvalikoimien synnyn. Onhan Alkokin enenevissä määrin herännyt pienten uuteen tulemiseen, mutta kovin on kankea ja vanhanaikainen monopolimme nykyinen toimintatapa, jossa valikoimiin pääseminen vie lähes vuoden – jos pääsee.

Maitokauppojen tarjonta kasvaa jatkuvasti.

Kaikessa hurmoksessa on kuitenkin vielä muistettava tosiasiat. Suurten, ”perinteisten” panimoiden salkkulagerit ovat vielä jokapäiväinen näky ihmisten ostoskärryissä ja näiden teollisuuslirujen litrahintakin on pulloveden tasolla. Jonkinlaista perspektiiviä asiaan antaa se, että jokaista salkun ostajaa kohden, pitäisi maitokaupan jonossa olla kaksitoista kuluttajaa, joiden korista löytyisi kaksi pienpanimotuotetta. Näin puntit menisivät edes ruokakauppojen kohdalla tasan. Näinhän se ei tietenkään ole, ei lähellekään. Siksipä pienten kovasta noususta huolimatta kolmen suurimman massavalmistajan markkinaosuus olutkaupassa on ruhtinaalliset 97%. Kun vielä tarkastellaan tuon viimeisen kolmen prosentin muodostumista, joka jakaantuu siis pienpanimoiden kesken, nähdään että kolme suurinta pienpanimoa valmistaa 80% tuosta osuudesta. Suhteellisen pienistä määristä siis edelleen puhutaan, mutta mielestäni pienten tuotteet ovat olleet ilahduttavan hyvin esillä markettien hyllyviidakoissa.

Yksi kevään hiteistä!

Tuossa kouvolalainen Tuopin ääressä-blogisti ottikin hyvin kantaa kotimaan olutkulttuuriin ja voin itse samaistua näihin mietteisiin. Pienemmät panimot panostavat tuotekehitykseen suhteessa isoihin valvasti enemmän ja se näkyy myös oluthyllyillä. Siinä missä Nokian Panimo toi markkinoille napakympiksi osoittautuneen American Pale Alen tai Mallaskoski Valioluokka kaksikon, ampuvat suuret panimot olutkulttuuria jalkaan omilla ”uutuuksillaan”. Suurta yleisöä kosiskellaan tyhjillä lupauksilla ja isänmaallisuuteen vetoavalla brändäyksellä. On tullut surullisen kliseiset 6.12, Tuntematon Sotilas, Karjalan 6-1, ”tosi äijjien” Rock ja Tuplahumala, niin hassunhauskat Wagner ja Fingerpori – listaa voisi jatkaa lähes loputtomiin. Sitä samaa pahvista, vaaleaa, kustannustehokasta ja yleensä ei edes täysmallaslageria, jonka olematon makumaailma on pyritty viilaamaan mahdollisimman olemattomaksi ettei se vain ketään pääsisi häiritsemään. Nuo kaikki ovat oluita mahdollisimman pienillä eroilla ja vaihtuvilla pakkauksilla – suoraan sanottuna ”harmitonta” kännäystavaraa, jolle on vaikea lähteä keksimään mitään järkevää käyttöä. Kuluttaja ohjataan luulemaan, että näitä suuria uutuuksia ”testaamalla” saa varsin suuren läpileikkauksen oluiden ihmeelliseen maailmaan ja onhan se hassua kun tölkin kyljessäkin lukee, että ”humala” – höhöhö! Suuriin brändeihin vain on totuttu, eikä siinä mitään. Jokainen saa pitää mistä pitää, mutta nyt alkaisi olla myös ihan oikeitakin vaihtoehtoja tarjolla. Toivoisin vain edes ripauksen oikeanlaista innovatiivisuutta massapanimoiden tuotekehitykseen (eli kehitystyö keskitettäisiin itse tuotteeseen, ei sen brändäykseen ja markkinointiin) sekä seikkalumieltä ja uskallusta kuluttajien suuntaan.

Massapanimoille tuntemattomia makuja.

Hyvä kehityssuunta on yksittäisten, parempaan olueen uskovien tarmonpesien ansiota. He uskovat tekemiseensä ja uskaltavat heittäytyä haasteen kimppuun. Arvostus on kova pienpanimoiden toimijoita, aktiivisia kauppiaita, tapahtumien järjestäjiä - toisin sanoen kaikkia olutkulttuuria edistäviä henkilöitä - kohtaan. 

Aurinkoista kesän odotusta, nautiskellaan kohtuudella!

J-P

Loppuun vielä teaseri vuoden takaisesta. Tätä soisi näkevän useamminkin, luulisi monopoliaseman velvoittavan tarjonnan laajentamiseen ja kotimaisen esille tuontiin...

Alkon osittainen herääminen vuosi sitten.