Viinalaki ja väkevät oluet?

"Viinalaki" vaikuttaa myös olueen...

”Suomalaisten suhde alkoholiin on outo ja erityinen”

Näin toteaa blogissaan Annika Saarikko (kesk.) ja tulee samassa yhteydessä todistaneekseen väitteen osaltaan oikeaksi. Iltapäivälehtimäisen klikkiotsikon ”Vielä vähän viinasta” saaneessa kirjoituksessa puhutaan alkoholituotteista yleisesti viinana. Teksti kuitenkin viittaa Keskustan nurin venkuroimaan alkoholilain uudistukseen, jonka pääkohta ja lopulta kompastuskivi koski mietojen, alle 5,5-prosenttisten oluiden, siidereiden ja lonkeron myynnin sallimista tavallisissa ruokakaupoissa.  Viinalla mässäily tässä kohtaa onkin halpamaista, mutta kertoo hyvin missä Saarikon päässä mennään.

”Oma missioni on koko tämän eriskummallisen prosessin ajan ollut saada tämä laki hallituksen esityksenä eduskuntaan. Ei saisi olla niin, että kaikesta pystytään päättämään, mutta ei viinasta.” - A. Saarikko

Viinalaki ja viina. Nuo sanat toistuvat myös median sekä lakimuutosta vastustaneiden tahojen otsikoissa ja tarinoissa. Miedommissa tulkinnoissa 5,5-prosenttinen olut on laimennettu väkeväksi, mikä sekin kuulostaa kovin kärjistetyltä ja jopa tarkoitushakuiselta mielikuvavaikuttamiselta. Kutsun tätä suomenkielen kuihduttamista viinasteluksi. Tietämättömyydestä tuskin on kyse. Tuo satuiluun innoittava 5,5-prosenttia on esimerkiksi usein oluen synonyyminä pidetylle vaalealle lagerille hyvin luonnollinen vahvuuslukema – kaukana väkevistä tuotteista saati viinasta. 

Mediassa klikkiotsikot valitettavasti myyvät, mutta josko edes virallisissa julkituloissa pidettäisiin termit kohdillaan? Valehtelukin on paitsi rumaa, myös vastuutonta oman aseman väärinkäyttöä. Valehtelu tietty kertoo siitä, ettei aihe ehkä olekaan niin selvä, kuin jotain ideologiaa ajava ehkä toivoisi:

Ideologinen valehtelu on loistanut keskusteluissa.

Keskusteluista tutut kommentit, kuten ”eikö sitä känniä muka muka jo nyt saa tarpeeksi helposti” tai ”viinaahan saa jo joka kauppakeskuksesta” kuvastavat tuota Saarikon esiinnostamaa kieroa suhtautumista alkoholiasioihin, mutta samalla ne myös ilmentävät alkoholinkäytön ja siihen liittyvän kulttuurin totaalista mustavalkoistamista. Näin puhuttaessa ei joko ymmärretä aiheen kokonaiskuvaa tai halutaan tietoisesti johtaa harhaan.

Olutharrastajan näkökulmasta kyseinen tosiasia on hämmentänyt keskusteluissa jo pitkän aikaa. On outoa, että esimerkiksi olut nähdään (tai ainakin halutaan nähdä) yhtenä homogeenisenä massana, jonka tarkoitus on ainoastaan päihdyttää ja jonka ainoa vaihteleva ominaisuus on sen vahvuus. Edellä mainitut kommentit voitaisiin yhtä hyvin pukea muotoon:

”Siellä on sitä viinaa, juo sitä. Tässä mitään pienpanimo-oluita tarvita. Ostat sen 12-päkin niin kuin ennenkin jos kaljaa haluat. Ihme touhua.”

Muutoinkin tuntuu, että itsepintaisesti halutaan ajatella kulttuurin kehittyvän itsestään, sitä samaa vanhaa tarjoamalla. Saatavuus nähdään vain humaltumisen määrään kohdistuvana peikkona, mutta kukaan ei uskalla puhua valikoiman tärkeydestä. "Alkossa on 200 chileläistä merlota. Kyllä siinä on hifistelijälle valikoimaa riittämiin. Miksi sieltä Juraltakin pitäisi vielä erikseen olla?"

Kun sitä ihan oikeaa viinaakin saa nykyisin jo ”joka kauppakeskuksesta” voidaan tietty kysyä, kuinka tosissaan siitä saatavuuden vaikuttamisesta voidaan enää puhua? Alkoholin saanti ei Suomessa nimittäin ole ongelma – valtion viinaa ja kyykkyviinejä pidemmälle viety perehtyneisyys sekä sen velvoittamien uusien makujen ja tuotteiden saatavuus sen sijaan on. Pienpanimoiden kasvavan joukon hedelmistä puhumattakaan. Ja näin tulee näemmä olemaan jatkossakin.

Mutta jos nyt alkajaisiksi pidettäisiin se viina ja olut termeinä erillään? Viinastelu ei puhujasta kovinkaan ammattitaitoista tai aiheen sisäistänyttä kuvaa anna, esimerkistä nyt puhumattakaan...

Tässä vielä kevennyksenä aiheeseen tiiviisti liittyvä, keskustankielinen olutviina-arvio.