Alkon Pienpanimo-oluet 2018: Lammin Naakka Strong Ale

Lammin Naakka Strong Ale

• Tyyli: Traditional Ale
• Alk.%: 7,0
• Panimo: Lammin Sahti, Lammi, Suomi
• Pantu: Bryggeri Helsinki, Helsinki, Suomi

Lammin Sahdin oluet ylittävät vuosi toisensa jälkeen Olutkellarin kiinnostuskynnyksen eikä tämänvuotinen Naakka ole poikkeus. Sahdin innoittamiin, maanläheisiin strong ale –tunnelmiin istuvien oluiden tarkka lajimääritelmä ei tarkasti todettavaa puuhaa ole, enkä usko että niin on tarkoituskaan. Traditional Ale, Strong Ale tai ihan vaan vahvahko maalaisolut kuvaavat termeinä hyvin näitä lämmittäviä, kauniin maltaisia ja rustiikkisia makukokemuksia.

Vähän jo ehdin toivoa tummempaa, viimevuotista Hippiäistä syvempää ja, noh, lattean ja muhevan sahtimaista olutta tarjolle. Naakka kuitenkin kääntyy enempi hieman vaaleammalle tielle, muttei haittaa kyllä pätkän vertaa. Sen verran kevätmielinen, paikoin kirpakka, raikas ja virkeä olut korkin alta nimittäin paljastuu, eikä tuota toffeista mallaspuoltakaan ole jätetty huomiotta. Hienoa työtä jälleen kerran.

Oivallinen valinta jokusen viikon päästä alkaville kevätauringon kyllästämille ajoille, jossa olut menee helposti vaikkapa naakkojen touhuja ihmetellessä. Sympaattinen ja mielenkiintoinen lintu nimittäin – ainakin näin naakattomassa ympäristössä asustavan satunnaistarkkailijan silmin nähtynä.

Lammin Naakka Strong Ale

Toffeisen ruskea ja samea, sahtiinkin vertautuva olut, joka kuitenkin vaahtoaa hieman. Tuoksussa toffeista maltaisuutta, keskitumman leipäistä, vaalean siirappista otetta. Hieman mausteista kuivuutta sekä päärynän ja makean omenan terästämää, vaaleaa hedelmää.

Maku on hyvä. Se esittelee hieman sahtimaistakin vibaa, on makean maltainen, lopussa mausteisen kuiva sekä hieman purevakin. Toffeista mallasta, vaaleaa, hieman siirapoitua leipää. Taustalla pehmyttä kinuskia, päärynäistä hedelmää, edempänä kuivuutta ja maaseutufiilistä. Lopussa tosiaan pippurin tahdittamaa mausteisuutta, sitrusyrttistä purentaa sekä rustiikkisempaa mallasta – sahti-kytköksen vuoksi mieleen tulee hento katajaisuuskin, mutta se noussee enempi tuolta maustepuolen kuivuudesta ja sen yhtymästä humalakirjon purentaan. Tuo kolmikko jatkaa touhujaan myös vaaleassa jälkimaussa. Suoraviivaistettuna olut yhdistelee vaalean sahdin, samansävyinen belgikulttuurin sekä mallaspoljentoisten maalaisoluiden ominaisuuksia.

Hiilihapot ovat melko voimakkaan tuntuiset, mikä ohentaa tuntumaa, mutta samalla raikastaa yleisolemusta. Kova tuote kevätauringon saapuessa iloksemme. 

On hyvä, ei turhia kikkaile vaan nojaa tasapainoon ja perussävyihin. Osuva lisä Lammin lintusarjaan.

Pisteet: 37/50

Rekola x Hiisi Kaksi Kotia Vailla Humalaa

Rekola x Hiisi Kaksi Kotia Vailla Humalaa

• Tyyli: Traditional Ale / Gruit Ale
• Alk.%: 5,6
• Panimot: Fiskarsin Panimo (Rekolan Panimo), Fiskars, Suomi / HIISI, Jyväskylä, Suomi

Vast’ikään Fiskarsoituneen Rekolan Panimon ja HIISIn Kaksi Kotia –olutsarjan humalaton versio on kiehtonut jo pidemmän aikaa, joten ostopäätös oli käytännössä jo valmiiksi tehty kun olut vihdoin saatiin Alkon tilausvalikoimaan. Pakurilla, pujolla, siankärsämöllä, mesiangervolla, apilalla ja kanervalla maustettua gruit alea on tituleerattu leikkisästi myös Suomi-lambiciksi ja vaikka se jokusen olutaktiivin päätä tuntui hieman kiristävän, on se mielestäni ihan hauskasti haettu määritelmä.

Puhdaspiirteiseksi lambiciksi Vailla Humalaa kukaan tuskin vakavissaan on väittämässä, vaan näen nimityksen lunastavan kannuksiaan siihen liittyvän, lokaatiollisenkin perinteikkyyden suunnalta. Ehkä hiukan ohuesti, mutta kansallisromanttisesti ajatellen ihan riittävän aiheellisesti. Voisihan se toisinkin olla muotoiltu, mutta tähän hätään minulla ei ole parempaa ajatusta ”alaotsikosta” heittää. Sitäkin voi toki pohtia, onko moiselle edes tarvetta, mutta hyvähän se puhtaasta pohjolan luonnosta innoitusta hakevalle, sinällään spesiaalille oluelle on hieman lisänäkyvyyttä tarjota.

Ja siinä samassa ollaankin sillä kuuluisalla aasin sillalla. Kollaboraatiokeiton maustekirjo edustaa perinteisten, luonnossamme esiintyvien villiyrttien ja –kasvien tarjontaa. Niiden kautta historialliseen oluttyyliin on saatu vahva Suomen kesän lataus, joka suuntaa sen tarjoaman tunnelman onnistuneesti härmäläisen mökkitien varteen – aivan kuin se siellä olisi aina ollutkin. Pieni, mutta maistuva palanen Gruit-saagaa on Vailla Humalan myötä lunastettu yöttömän yön valaiseman suomalaisen mielenmaiseman peiliksi, joten pieni kansallishengen kohotus ja leikkisä brändäys ovat ihan paikallaan.

Olemme saaneet viime vuosina seurata kotimaisten villiyrttien ja muiden luonnonantimien nousua käsityöjuomien tähtitaivaalle pientislaamoidemme palkittujen ginien ja muiden arvojuomien kantavina voimina. Yrtti-innostus ja hortoilubuumi eivät rajoitu enää vain lautasille, vaan ne täyttävät nyt myös lasimme. Kotimaisia Gruitteja sekä muita yrttimaustettuja oluitakin on saatavilla jo muutamia, enkä liene kauhean väärässä, mikäli uskallan väittää niitä valmistettavan jatkossakin.

Voimajuoma on muutoinkin ollut keväällä kova sana. Tässäpä olisi oiva sellainen. Suoranaista superfoodia ja hyvää jatkoa parin vuoden takaiselle Testowittille.

Rekola x Hiisi Kaksi Kotia Vailla Humalaa

Kellertävän oranssinen, samea ja niukkavaahtoinen olut. Tuoksussa sitrushenkistä kirpeää happamuutta, runsasta yrttisyyttä ja muutoinkin tuoreen korsiniityn muhjottua katkua. Yksittäistä maustekasvia en tuoksusta osaisi nimetä, mutta se johtunee lähinnä omasta yleissivistyksen puutteesta. Tai no pakuri kyllä puskee hyvin esiin kun vähän pyörittelee ja saatanpa tässä muistella, miltä se pujo oikeastaan tuoksuikaan. Sivistystaso nousee olutlasi kädessä eksponentiaalisesti. Hyvä hyvä. Maanläheinen lienee huono sana, mutta sellainen maalaismaisen tunnelmarikas, villiyrttinen henki on tuoksussa vahvana.

Maussa mennään tuoksun teesein. Kirpakan hapan, sitruskuorisen mielikuvan piirtävä tausta luo hyvän pohjan yrttirunsaalle niittytunnelmalle. Pienikuplaiset, pisteliäät hiilihapot tukevat vaikutusta ja vaikkei humalaa mukana olekaan, on lopetus mukavan napakasti purevan tuntuinen. Pakuria löytyy ensimmäisenä, mutta se ei peitä kaikkea alleen. Mukana on kukkeampaakin, jopa parfyymin sfääreihin nousevaa aromaattisuutta ja erinäistä makuheinää vaikuttaa löytyvän joka nurkan takaa. Hemmetin kesäinen ja luonnon äärelle mökkirantaan kutsuva kokonaisuus.

Tuomio: Pohjolan makuihin sonnustautunut villiyrttiale mukavan kirpakalla tunnelmalla höystettynä.

Pisteet: 38/50

Tätä maistellessa jään pohtimaan, kuinka suopursu keitoksessa mahtaisi toimia? Eihän sitä varmaan paljon tarvitsisi (koska lievästi myrkyllinen ja voimakas), mutta josko ripaus ihan mielenkiinnon vuoksi.

Olutkellarin maltainen luonto: Hippiäinen

Tänään jäljestetään ja maistetaan Hippiäistä...

Hippiäinen, tuo kotimaisen luontomme pienin siivekäs… Sen vuosittaiset kannat vaihtelevat suuresti talven ankaruudesta riippuen, mutta kuluva talvikausi vaikuttaa olleen sen leviämiselle varsin suotuisa. Moni onkin jo törmännyt ruskeasävytteiseen ilmestykseen asuinkeskittymien kauppapaikoilla helmi-maaliskuun aikana. Nyt laajalle levinnyttä kantaa kutsutaan juuriensa puolesta lammilaiseksi, joskin se lienee lähtenyt liikkeelle pääkaupunkimme ydinkeskustan tuntumasta, Torikortteleiden uumenista. Samaa tietähän kulkivat männävuosina lajibongareita hämmentäneet mutta myös ihastuttaneet suurehkot Pyy- ja Ruisrääkkäjoukkiot.

Luonnossa Hippiäinen on pieni, pituudeltaan alle kymmensenttinen ja helposti puuston suojiin katoava, lajitunnistusretkellä olevia harrastajia lähes tarkoituksella kiusaava leikittelijä. Luontokappaleen nestetilavuus on pieneen kokoon verraten yllättävän iso, sillä kolme Hippiäistä vastaa kokonaista litran sahtitonkkaa. Wikipedia kertoo, että Hippiäisen tavallisin ääni on ohut ja hyvin korkea, kolmi- tai nelitavuinen kilinä. Varoitusääni on terävä ja korkea tsiff. Varoitusääni onkin kuultu tänä keväänä useaan otteeseen ja sen uskotaan liittyvän jollain tapaa Hippiäisen päälakea koristavaan, harmahtavaan päähineeseen.

Yksi valioyksilö oli eksynyt myös allekirjoittaneen pihapiiriin, jossa se piilotteli marja-aronia-aitaan kätkeytyvän terijoensalavan jäännöksen nuorten versojen seassa. "Yksikö vain?" ajattelin, sillä Hippiäisen tiedetään viihtyvän kuusikoissa... Täytyy myöntää, että haaleanruskea, hieman keltaista ja vaaleaa tehosteväriä ilmentävä otus sulautui maisemaan varsin tehokkaasti, mutta janoinen saalistaja on tarinan mukaisesti usein kohdettaan ovelampi. Näin tälläkin kertaa.

Hippiäinen

Harvemmin lentäviä siipiveikkoja maistelevana en oikein tiennyt, mitä nestemäiseen muotoon loihditun lintupirtelön äärellä olisi pitänyt odottaa. Ruisrääkkä ja Pyy olivat jääneet mieleen melko syvätunnelmaisina, perinteisiä ja toimivan rustiikkisia makuyhdistelmiä suosivina elämyksinä, joten vähän samansuuntaista tenhoa ajattelin pienen Hippiäisenkin tarjoilevan. Ehkä linnun paria astetta pienempi kokoluokka olisi tarjonnut vaihtoehtoisenkin, tällä kertaa osuvamman vihjeen esille laitetun annoksen luonteesta, mutta tällä kertaa tuo tieto ongittiin haaviin vasta ensipuraisun myötä.

Hippiäinen osoittautui sopivaksi iltapalaksi pitkän päivän päätteeksi. Kinuskinen ja pehmeän näköinen annos vakuutti ulkomuodollaan ja sen keskitumman sävytteinen tuoksukin vaikutti varsin lupaavalta. Rustiikkinen lienee edeltäjiin nähden ehkä hieman väärä termi, mutta maalaishenkinen tuntu ilmoilla kuitenkin on. Ulkomuodon vaaleahko näkymä toistuu selvänä myös aromissa. Ehkä hippiäinen onkin enemmän kevään lintuja… Edessäni oli pieni kulhollinen kypsiä hedelmiä, nenää hellivää, toffeen ja viljavan leipäisyyden tahdittamaa maltaisuutta kevyehkön, mutta selkeän maustepuolen sitoessa kokonaisuuden hienosti yhteen.

Ensipuraisu vahvistaa tuoksun tuoman aavistuksen keväisempien kelien kaipuusta. Tietynlainen kepeys ja makujen syvyyden puute vaivaa annostani. Kypsät hedelmät ovat edelleen kulhossa ja karamellisävytteinen maltaisuuskin saa sijaa, mutta kantavasta pohjasta tuntuu tulleen tasapaksu lisuke. Kokki myös innostunut mausteidensa kanssa odotuksia enemmän ja vaikkei ilmoilla ehkä liioittelun makua ole, korostuu kuivaksi kääntyvä lopetus hieman turhaksikin vasten takana ammottavaa, riittävän yhtenäistä pohjaa kaipailevaa tuettomuutta. 

Ehkä odotusten lähtökohdat tekevät tällä kertaa tepposet, mutta harmillisen valju kuva annoksesta nyt jää. Näin jälkikäteen ajateltuna tuo hedelmien hitusen käynytkin kypsyys sekä paikoittainen pirteys tosin toimi kohtalaisen hyvin esillä olleen mausteripauksen kanssa. Olisiko Hippiäinen sittenkin enemmälti alkupala kuin pääruoka, jollaisena Pyyn ja Ruisrääkän nautiskelin… Mahdollisesti.

Hippiäinen on tosiaan Lammin Sahdin nimeä esiinnostava olut tämänkertaisessa Alkon pienpanimokattauksesta. Se on mitä luultavimmin valmistettu jälleen Bryggeri Helsingin tykönä ja jälleen kerran oluthörhöt ovat saaneet miettiä päänsä puhki oluen tarkkaa tyylisuuntaa. Jutustelin vuosi sitten Kääriäispekan kanssa puhelimessa ja rupattelu sivusi myös näitä kevätkattaukseen tehtyjä oluita. Niiden ajatus oli kutakuinkin pysyä Lammin Sahdin perinteiden linjoilla eli innoitusta ammennetaan vahvasti sahdista ja hämäläisistä maalaisoluista. Rustiikkista, maaseutufiilistä ja ”lähes sahtimaisia oluita”. Hyvin vapaasti Pekan luonnehdintoja muistellen siis.

Vahvuutta oluelle on 7,0% ja se seilailee jossain Traditional Alejen epämääräisessä kategoriassa. Reittausblogin Harrin salaliittoteoria nostaa esiin mahdollisen leivinhiivan käytön, mikä kieltämättä on hyvä näkökanta. Oma pulloni ei tosin aivan samanmoista makeutta ja pyöreyttä tarjonnut, vaan jätti hitusen syvyyttä huutavan fiiliksen. Arvosanaksi annoin 32/50, mutta jotenkin sympatiseeraan näitä rehdisti omaa tietä kulkevia lintu-oluita ja noutanen ainakin pullollisen jatkoa odottamaan. Kesällä tuo voisi ollakin aika kohdillaan...