Rousal Amber Ale

• Tyyli: Amber Ale
• Alk.%: 4,6
• Panimo: Rousal Brygghus, Rosala, Suomi

Rosalan saarelle pääsee lautalla Kemiönsaaren eteläkärjestä, Kasnäsin satamasta. Hieman mutkien takana sijaitsee siis Patrik Laineen viime keväänä perustama panimo, jonka markkinointi saati medianäkyvyys ei todella ole ollut kuluttajaa häiritsevää. Niin vain hiipi kauppojen hyllyihin jo panimon neljäs olut tämän vuoden aikana, mikä on mielestäni kohtalaisen kovakin tahti näin pienelle, aloittelevalle toimijalle pienpanimomarkkinoilla. Tämä ei suinkaan ole huono asia, etenkään kun otetaan huomioon kolmen edellisen tuotteen maistuvat maut… Olutkellarin jutut panimon kaikista tuotteista voi lukea Rousal Brygghus-tagin takaa.

Maitokauppavahvuinen Rousal Amber Ale tuli itselleni tietoisuuteen vasta Länsiväylän oluthyllyn edustalla seistessäni itsenäisyyspäiväviikolla. Mukaan lähti miettimättä pullollinen tätä uutuutta, jonka kylkeä komistaa tähän saakka ehkä irstaimman näköisin partasuu-potretti, mitä panimon etiketeissä on tavattu nähdä. Merikapteenista arvokkuutta tuo toki henkii, mutta silti etäinen mielenyhtymä vanhaan kunnon partajyyrään tuosta kuitenkin tulee. Kesällä kyselin muuten Patrikilta, että keitä etikettien hahmot esittävät. Vastaukseksi sain, etteivät ne pohjaudu kehenkään oikeaan henkilöön, vaan ovat vain kuvitteellisia hahmoja. Kuuleman mukaan saariston väestö on harvaa, joten ihmisten yksityisyyden suojelemiseksi päädyttiin fiktiohahmoihin. Sinällään sääli, sillä saariston oluille olisi sopinut loistavasti taustatarinat vanhoista kunnon majakan vartijoista ja kalastajista, jotka tapasivat kesäiltana nautiskella pullollisen merten takaa tuotuja mallasherkkuja…

Rousal Amber Ale

Aprikoosin oranssi, hienoisen harmaata ruskeutta joukossa. Vaahtoa muodostuu runsaasti ja se on kauniin suurikuplaista ja valkoista, joskin laskee melko nopeasti. Tuoksu painottuu runsaaseen humalointiin, eikä hienoista makeutta mukaan tuovalla mallasrungolla ole oikein mahdollisuuksia tässä taistossa. Sitä maantiedon tunneilla harvemmin mainittua runsaan greippistä havumetsää löytyy läpi matkan ja se onkin sen verran jymäkkää, että tuoksusta muodostuu katkeran kuivakka yleisilmeeltään. Myös maussa mennään humalan mielen mukaan. Greippinen katkeruus on vahvimmin esillä ja nappaakin heltasta kiinni rapean nahkeassa jälkimaussa. Havuinen tuoreus tahdittaa sen juoksua onnistuneesti ja kokonaisuus onkin todellista humalan hekumaa. Mallaspuolesta ei voine muuta sanoa, kuin että se on vaaleahko, ehkä hivenen karamellinen – todella hyvin se kuitenkin peittyy tuonne alle. Kevyttä, eksoottista hedelmäisyyttäkin löytyy aromin kymmenyksinä, joten mistään suuresta ryöpystä ei ole kyse. Olosuhteisiin nähden (lue: maitokauppa ja runsas, dominoiva humalointi) erittäin onnistunut kokonaisuus. Katkerot ovat kuivaa sorttia ja määrittävät pitkälti oluen yleisilmeenkin – imelyys on pitkälti karsittu pois. Kaikessa yksinkertaisuudessaan oikein toimiva, miellyttävän rapea olut. Suosittelen testaamaan, mikäli kuvatunlainen tyylisuunta iskee – hop headeille.

Pisteet: 36/50

Kellarista kaivettua: Mikkeller From Via To 2011

• Tyyli: Imperial / Strong Porter
• Alk.%: 8,0
• Panimo: Mikkeller, Kööpenhamina, Tanska
• Pantu: De Proefbrouwerij, Hijfte, Belgia

Kaivelin kellarin perältä toissavuotisen tanskalaispanimon jouluoluen, X-Mas Porter Fra via Till-nimelläkin tunnetun Mikkeller From Via To:n. Alkon valikoimiin suuremmassa pullokoossa tullut imperial porter vakuutti minut pari vuotta sitten ja pari pulloa tulikin hankittua jemmaan. Yksi ainakin meni häälahjaksi vuosi takaperin osittain aiheeseen hyvin soveltuvan etikettinsäkin ansiosta. Pullon kylkeen on nimittäin jätetty tyhjät kentät lähettäjän ja vastaanottajan nimille. Kahdeksan prosenttinen, tummuutta uhkuva ja muistaakseni melko makea, joskin tiiviin käryävän kahvinen olut on kyseessä – muistiinpanot ovat hukkuneet ajan saatossa. Runsaasta raaka-aineluettelosta löytyy hyvä kourallinen maltaita, neljää humalalajiketta sekä useampia, jouluisia mausteita… Columbus, Perle, Centennial sekä Cascade siis humalapuolella, tähtianis, kaneli ja korianteri maustemyllyssä sekä tumma fariinisokeri mukana muuten vaan. Katsotaan, miten pari vuotta on pullon sisältöä kohdellut!

Mikkeller From Via To 2011

Läpitunkematon, kolanruskea ja todella kuohkeasti ruskeaa ja tahmaavaa vaahtoa muodostava olut. Tuoksultaan kahvinen paahteinen sekä kevyesti palaneen maltainen, mutta ennenkaikkea tumman suklaan kyllästämä. Suklaa tuo esille aidomman, kuivahkon ja terävä reunaisen puolensa eikä makeutta löydy mainittavasti - korkeintaan alta puskevasta, joskin heppoisesti tummasta hedelmäisyydestä. Syvä, kevyen nahkainen sekä maltillisesti viettelevä. Maussa on paljon samaa kuin tuoksussa. Tumma ja kevyen palanut maltaisuus on saanut uutta intensiivistä puhtia tumman ja kuivahkon suklaan jäädessä enemmän tukevaan rooliin. Aamupäivällä keitettyä kahvia, lopussa sitruksista humalan purentaa sekä hienoinen ripaus salmiakin suolaisuutta. Jälkimaku on pitkä ja tiivis, joka avautuu loppua kohden. Pinttynyttä kahvia, tumman suklaan kitkeryyttä, salmiakin pistelevää suolaisuutta sekä lakritsista makeutta. Kokonaisuutena hyvin nautiskeleva juoma joskaan suutuntuma ei yllä makujen tasolle. Tuoreeseen en suorilta osaa muistin varalta verrata, mutta jollain tapaa pölyttyneempään suuntaan maussa on kenties menty. Osin intensiivisen tiivis, monimuotoisen ruskea makumaailma uppoaa loistavasti joka tapauksessa! Illassa en tosin pulloa saanut kerralla tuhottua…

Pisteet: 40/50

 

Kiteen Panimon Pajari Pils

• Tyyli: Pilsener
• Alk.%: 4,6
• Panimo: Kiteen Panimo, Kitee, Suomi

Innokas ja tarmokas nuori mies nimeltään Vauhkosen Olli perusti aiemmin tänä vuonna pienpanimon itäisempään Suomeen, Kiteelle. Panimon ensimmäinen virallinen tuote oli nyt arvioissa oleva Pajari Pils, joka teki vihdoin ensiesiintymisensä myös Jyvässeudulla. Tätä olikin odotettu jo syksyn Oluton Festareista lähtien, jonne se ei kuitenkaan päässyt saapumaan. Nyt olutta on kuitenkin näkynyt ainakin Länsiväylän K-Supermarketissa sekä Seppälän että Keljon Citymarketeissa. Pajari on ilmeisesti suodattamaton pils-olut, johon on käytetty saksalaisia Tettnang- ja tšekkiläisiä Saaz-humalia.

Kuten yleensäkin, kiinnostavat allekirjoittanutta myös tarinat nautittavien oluiden takaa. Tämänkertaisen oluen nimi tuokin esiin itselleni uuden tuttavuuden, nimittäin kiteeläisen kansanperinteestä kumpuavan hahmon – Pahan Pajarin. Pajarit olivat Venäjän ylimmän ruhtinaallisen palvelusluokan jäseniä, jotka toimivat sotureina ja hallitsijan neuvonantajina ennen Pietari Suuren aikaa. Ilmeisesti heitä on ollut myös Ruotsin vallan aikana. Kiteen julmasta Pajarista juontaa monta kansantarinaa. Hänen kerrotaan harjoittaneen omavaltaisesti ensiyön oikeutta. Tuosta eivät kansalaiset luonnollisesti pitäneet ja vihdoin erään rohkean sulhon innoittamina alueen väki lähetti nootin hallitsijalleen. Kuningas määräsi pajaria hankkimaan suuret määrät hankalasti saatavilla olevia aineita kuten jäniksen talia. Pajari sai vaaditut aineet kasaan epäilyttävän nopeasti, minkä kuningas katsoi vahvistavan pajarin aseman väärinkäytön. Pajari tuomittiin kuolemaan rahvaan vapaasti valitsemalla tavalla. Tuomio julistettiin kirkossa, josta pajari karautti tuomion julistuksen jälkeen hevosineen pakomatkalle. Hänet saatiin kuitenkin kiinni pitkällisen jahdin päätteeksi eräällä kapealla niemellä, jonneka hänet hevosineen kivitettiin. Siitä lähtien niemeä on kutsuttu Pajarinniemeksi… Pajarin hengen kerrotaan kummittelevan niemellä etenkin juhlaöisin.

”Paha Pajari on julmuutensa vuoksi säilynyt kansan muistoissa. Pelkoa Pajari herätti ympäri Kiteetä keksimällä huvituksia muiden kustannuksella ja kansaa alistamalla.

Onneksi Pajarista päästiin, mutta on kuitenkin tärkeää vaalia perinteitä ja vanhoja tapahtumia.

Näillä seuduilla toimii Kiteen panimo ja valmistaa täysmallasoluensa, jotka olisivat varmasti myös Pajarille maistuneet.”

Kiteen Panimon Pajari Pils

Tumman keltainen, tasaisen samea olut johon en onnistunut muodostamaan mainittavaa vaahtoa tuoppiin kaataessani. Tuoksu on varsin toimiva ja mukavan runsas. Siitä löytyy mukavasti vaaleaa, hieman leipäistä maltaisuutta sekä oiva tujaus tuoretta, ruohoisen raikasta humalointia. Maku jatkaa tuoksun viitoittamalla tiellä. Vaaleaa, hitusen leipäinen maltaisuus on tuoksusta tuttua, samoin ruohoisen rapea humalointi joka on nostanut profiiliaan entisestään. Lopusta nousee vielä hentoinen sitruksinen hapokkuus esille. Myös hiivaista vivahteikkuutta löytyy. Tuntumaltaan oikein toimiva eikä mausta löyty valittamisen sijaa. Rapea, runsaanmakuinen ja erittäin onnistunut kotimainen pils! Suosittelen lämpimästi.

Pisteet: 34/50

Brewmeister Armageddon – Maailman toiseksi vahvin olut?

Mistäs tässä nyt tohistaan?

Miksi kysymysmerkki? Sanottakoon heti näin alkuun, ettei kirjoituksen ole tarkoitus olla millään tapaa panimoa syyllistävä saati muutoinkaan provosoiva. Otsikko itsessään on vain uteliaan kuluttajan ilmoille heittämä kysymys, johon olisi mukava saada virallinen vastaus – oli se sitten kumpaan suuntaan tahansa. Mutta mitäs tässä nyt oikein vatvotaan? Siitä on jo reilu vuosi aikaa, kun skottipanimo Brewmeister julkaisi tuolloin maailman vahvimmaksi olueksi tituleeratun Armageddonin – vahvuutta tällä eisbockilla oli mahtipontiset 65%. Onhan näitä ollut aiemminkin, ainakin Brew Dogin Watt Dickie (35%), Tactical Nuclear Penguin (32%), Sink The Bismarck (41%) ja The End Of History (55%) lienevät suurelle yleisölle varsin tuttuja edes nimiltään. Listan kärkeen mahtuu vielä kourallinen mm. saksalaista osaamista. Kaikki ovat oluita, joissa on tehty jotain harvinaista, mikä luonnollisesti kasvattaa olutnörttien kiinnostusta tuotetta kohtaan. Myönnän itsekin innostuvani kaikesta erikoisesta ja kyllähän näitä tulee testattua, vaikkei reippaan paloviinan vahvuinen olut nyt ajatuksena kovinkaan hääviltä kuulosta. 

Armageddon nostatti siis kuohuntaa olutpiireissä sekä mediassa muutoinkin. Pian julkistamisen jälkeen olutforumeille ja muille palstoille alkoi kuitenkin ilmaantumaan runsaasti epäilevää palautetta – alkoholipitoisuus ei voinut pitää paikkaansa. Alkoholin polte ei maistajien mukaan tuntunut juuri lainkaan ja yleisesti vahvuudeksi arvioitiin jotain väliltä 11-22%. Panimo sittemmin myönsikin, että ensimmäisen erän pullotuksessa oli ilmaantunut ongelmia, joidenka seurauksena osaan pulloista oli päätynyt myös vettä pullotusprosessin yhteydessä. Aiheesta löytyy läpikäyntiä mm. Beer Castin jutusta. Oluen valmistuksessa kerrottiin myös otetun tarkasti huomioon maun tasapainottaminen ja roima pehmentäminen arvokkaan ja smoothin makumaailman saavuttamiseksi. Jostain "makua pehmentävän öljyn" lisäämisestäkin taisi olla puhetta... Olutta mainostettiinkin nautittavaksi kuin kallista viskiä.

Selitystä ei kuitenkaan purematta nielty ja jokunen laboratoriotestikin oluelle teetettiin eri puolilla maailmaa. Ainakin Ruotsissa teetetyissä testeissä oluen vahvuudeksi saatiin kahdella testillä alle 11%. Jutustelin kuitenkin Maljan baarimikon kanssa aiheesta ja hän tiesi kertoa Suomessakin tehdyn kaksi erillistä testiä oluelle – toinen Helsingissä, toinen Porissa. Kummankin tulokset olivat antaneet vahvuudeksi päälle 60%, muttei kuitenkaan aivan luvattua lukemaa. Ota tästä nyt sitten selvää. Ainakaan Guinnesin ennätysten kirjaan olutta ei ole vielä päivitetty, vaan siellä  komeileekin BrewDogin End Of History. Tosin sekään ei tiettävästi ole vähään aikaan enää ollut maailman vahvin, saksalaisen Schorschbräu Schorschbock 57%:n jyrättyä ohitse kilpavarustelun päätteeksi (on siellä jokin listaamaton Koelschip Start the Futurekin (60%)…).

Olin muuten pitkään siinä käsityksessä, että Armageddon olisi maailman vahvin olut vielä tänäkin päivänä, mutta tätä juttua kirjoittaessani sain huomata samaisen panimon valmistaneen jotain tätäkin vahvempaa. Vahvuudeltaan 67,5%:n Snake Venom barley wine tuli itselleni aivan uutena tietona, vaikka näkyy tuosta jo jotain olevan kirjoitetunkin verkkoon painetussa mediassa. Snake Venomin teossa panimo kertoo suosiolla unohtaneensa vahvuuden peittämisyritykset maun puolelta, jottei Armageddonin kaltaista juupa-eipäs-leikkiä pääsisi syntymään. Jos tuo tosiaan maistuu rehellisesti 67,5% alkoholia sisältävälle oluelle, niin pakkohan sitä on päästä maistamaan. Ratebeeristä ei vielä kuitenkaan löydy ainuttakaan arviota kyseiselle oluelle (12.12.2013). Suurta makuelämystä tuskin on tarjolla, mutta kyllähän rajojen rikkominen kiinnostaa aina… Tosiaan, siksipä näitä kai tehdäänkin – aina on joku hölmö silmät kiiluen maistamassa kun jotain överiä kehitetään… Snake Venomia kommentoitiin panimon puolelta seuraavasti:

"We thought if it (Armageddon) was too strong, people wouldn't like it. But the problem we found is that people said we shouldn't have tried to cover up the intensity ... so this time we thought we'd go full out."

Brewmeister Armageddon

Ja sitten pakinasta (vai jupinasta?) oluen äärelle:

• Tyyli: Eisbock
• Alk.%: 65,0
• Panimo: Brewmeister, Moray, Skotlanti 

Punertava, vaaleahkon rusehtava voimajuoma, jonka pintaan ei vaahtoa kerry. Tuoksultaan yllättävän miellyttävä, suorastaan pehmeä...konjakiksi tahi vahvaksi likööriksi, mutta kuitenkin. Alkoholi ei tuoksu, se lämmittää. Pääosassa onkin imelyyden rajoja lähestyvä karamellinen maltaisuus, ehkä hieman hunajainen jopa. Joukossa on myös kuivattujen hedelmien aromia. Rusinaa, luumua, aprikoosia...hyvin kuivattuna. Ihan tunnelmallinen.

Alkoholi piilottelee myös suun puolella, tyytyen jälleen lämmittimen rooliin, joskaan ei tuossakaan hommassa lajinsa huippuja ole. Rusehtavan karamellinen, reunoilta pinttyneen imeltynyt maltaisuus johtaa marssia ja saakin hyvää tukea mainituilta kuivattua tyyliä edustajilta hedelmiltä. Liekkö hiivasta vai mistä nousevaa, mutta maun loppua maustaa vivahteikas yrttinen mausteisuus, jossa ehkä myös kevyttä pahvia sivujuonteena. Hienoista marjaisuutta taaempana, joskaan happamuutta ei esiinny. 

Yleisilmeeltään liköörinen, suht makea ja kohtalaisen lämmin. Yllättäen kuivuuskin on vain kohtalaista ja läsnä lähinnä jälkitunnussa. Suutuntuman hiilihapottomuus luo kohtalaisen pehmeän tuntuman. Mikäli tämä tosiaan on niin vahva kuin väitetään, on pehmeyden eteen tehty uskomattoman laadukasta työtä. Poltteen puute ja yleinen pehmeys tosin herättävät koviakin epäilyksiä. Nämä on aina jänniä, tämä oli ylivahvoista helposti mielenkiintoisin – jo ihan ilman tuota olutforum-soppaakin… tai ehkä juuri siksi.

Pisteet: 33/50

Mutta mitä tästä opimme? Emme oikeastaan mitään. Näin jälkiviisaana ajattelen, että olisi pitänyt itse testata oluen tuleen sytyttämistä, joka kuulemma ainakin Sink The Bismarkille on onnistuttu tekemään. Olisiko tuokaan sitten mitään opettanut saati ratkaissut? Ehkä ei, mutta olisihan se ollut perhanan viihdyttävää… 

Joka tapauksessa tällainen epäluottamuksen verkko hieman kalvaa tunnelmaa, joskin se myös elävöittää keskustelua ja tuo myös ilmaista mainosta panimolle. Mikäli kyseessä on suuri vedätys, on se iljettävää toimintaa ja kuluttajan totaalista aliarvioimista, suorastaan idioottimaista pelleilyä. Toisaalta se on hyvää pelisilmää hankkia juuri tuota ilmaista näkyvyyttä ja nimeä ihmisten huulille... Minä ainakin haluan maistaa tuota vahvempaa olutta mikäli mahdollisuus tulee! Nimim. onnistuneen propagandan uhri?

Alkon Jouluoluet 2013: AleSmith Yule Smith – Winter

• Tyyli: American Strong Ale
• Alk.%: 9,5
• Panimo: AleSmith Brewing Company, San Diego, Kalifornia, USA

Sandiegolaispanimon Yule Smithin talvi-edition on yksi ennakkoon yksi mielenkiintoisimmista jouluoluista Alkon hyllyssä tänä vuonna. Suolainen hinta (17,99€/0,65l) tosin rajoittaa mielenkiintoa yhteen yksilöön – ainakin näin alkuun. Yule Smith on sesonkiolut, jota valmistetaan kaksi kertaa vuodessa – kesäksi ja talveksi, pienin muutoksin kumpaankin vuodenaikaan sopivasti. Nyt saatavilla oleva talvinen versio on tyyliltään imperial red ale, kesäjuoman tohistessa ylibuukatun humaloinnin turvin kohti double IPAa. Winter eroaa kesäisemmästä DIPA-veljestään runsaamman maltaisuutensa puolesta ja sitä luonnehditaan myös kaksikosta tasapainoisemmaksi sekä väriltään tummemmaksi. Mutta ei sitä humalointia tästä winter warmeristakaan ole unohdettu, sillä vajaat 54 EBUa takaavat maltaisuutta piristävän humalan purennan myös takkatulen ääressä nautittaessa. Mitä nyt on sivusta tullut muiden kirjoituksia ja arvioita seurattua, on Yule Smith havaittu erittäin toimivaksi olueksi. Lähdetäänpä tutkimaan, ovatko nuo kaikki muut tämän asian suhteen oikeassa…

AleSmith Yule Smith – Winter

Kauniisti vaahtoava olut on kirkas, kauniisti punertavan ruskea - rauhaisan kupliva. Tuoksu hivelee mieltä. Runsaan, pistelevän, mäntymetsän raikkaan ja sitrushedelmäisen humaloinnin aalto ei polje voimakkaalla olemuksellaan maltaista pohjaa, josta löytyy karamellista makeutta sekä kevyempi annos leipäistä imelyyttä. Myös joulun aikaan eksoottisempaa hedelmäisyyttä löytyy kourallinen aromipuolelta - vakuuttavaa ja hienosti tasapainossa olevaa jenkkityyliä nenän ulottuvilla! Maku on odotetusti runsaan greippinen alusta loppuun. Havunneulasten pisteliäs, mukavan terävä ja osin tuoreen pihkainenkin osuus humaloinnista on kevyempää, joskin todella mieluisa lisä etenkin pitkään jälkimakuun. Mallasrungosta nouseva karamellinen makeus löytää parikseen mainittua eksoottista, oranssin kirjavaa hedelmäisyyttä limpun imeltyneisyyden jäädessä vähemmälle huomiolle. Rungon vahvuus taasen ei nouse aivan niihin sfäärreihin, joihin olisi ehkä toivonut, mutta osin tahmaavakin tuntuma paikkaa hyvin kevyttä ohuuden tuntua. Hienosti tasapainotettu jenkkiunelma, jossa maltaan roolia näissä rapsakkaan humalointiin painottuvissa oluissa ei onneksi ole aliarvioitu. Mitähän tähän nyt runoilisi..? Monikäyttöinen olut nimenomaan mietteisiin hiljentymiseen tai takkatulen ääreen asetetun nahkatuolin syövereihin syventymiseen - ajanee uskottavasti vastaavan kaliiberin barley winien roolia talvi-illan lämmittäjänä. Kaunis, runsas, voimakas ja tasapainoinen olut, josta löytyy myös sopivaa rouheutta. Jos et ole vielä tutustunut, suosittelen tekemään sen pikaisesti. Mikäli hinta hirvittää, niin ainahan sitä voi joulupukille kirjeen kirjoittaa!

Pisteet: 42/50