Belhaven St Andrews Amber Ale

Belhaven St Andrews Amber Ale

• Tyyli: Premium Bitter
  
• Alk%: 4,6
• Panimo: Belhaven (Greene King), Dunbar, East Lohthian, Skotlanti

Oman kylän lähikauppa palvelee arkisia tarpeitamme varsin kattavan valikoiman voimalla, mutta olutpuoli liikkeessä on aina ollut harmillisen harmaa ja hajuton. Hyllyväliä tulee kuitenkin pidettyä tiukasti silmällä ja tässä reilun viisivuotisen asiointihistorian aikana eräs asia on kutkutellut mieltäni jo pidempään: miksi hyllyssä on aina St. Andrews Amber Alea?

Oluessa itsessään ei siis mitään vikaa ole, mutta sen sementoitua esiintyvyyttä osana muutoin hyvin kapeaa tarjontaa olen lähinnä pohdiskellut. Asiaa kiinnosti siis puhtaan valikoimateknisesti. Alkuun ajattelin, että hyllyssä viipyili kertaostoerän pölyttyvä häntä, mutta havaitsin pian väliä täydennettävän kerta toisensa jälkeen, mikä oli melko suora viittaus siihen, ettei pullotteen esiintyvyys suinkaan ole vain hassu sattuma. Kauppiaskin on kaupalla ehtinyt vaihtumaan, joten liikkeen johdon oluellisesta mieliteosta ei liene enää kysymys.

Eräs helmikuinen ilta töllistelin taas uutuuttaan kiiltävää, juuri täydennettyä pullorivistöä, joka kaksi päivää aiemmin oli huvennut vain muutaman yksilön hajanaiseksi joukkioksi. Olin jo jatkamassa matkaani, kun sivusilmäni havaitsi liikettä takavasemmalla: joku napsii Belhaveneita ostoskoriinsa! Rohkaisin mieleni ja tiedustelin kohteliaasti mielipidettä ostopäätöksen aikaansaaneesta tuotteesta. Kävi ilmi, että verekseltään kiinni saamani henkilö on alkujaan saanut tuotteen asiakastoiveena kaupan valikoimiin ja se on jäänyt sinne enemmän tai vähemmän pysyvästi. Lähikauppatoiveilla on siis todistetusti mahdollista vaikuttaa tarjontaan (vaikka omani eivät vielä tulosta ole kertaakaan tuottanut).

Mukavan tarinatuokion jälkeen päädyin nostamaan pullon omankin korini koristeeksi. Olut itsessään on toki tuttu jo pidemmän ajan takaa, mutta se ei ole oikein koskaan onnistunut nousemaan niin sanotusti suosikkieni joukkoon. Belhavenin tekemisistä olen toki yleisesti pitänyt. Siinä on jotain samaa sammalmaisuutta, mitä mm. Spitfireistä löydän. Mutta pitkään kestäneen mysteerin selviämisen kunniaksi tämä, jos mikä, oli oivallinen tapa sinetöidä aihe.

Kohu-olut itsessään on kunnianosoitus kolopallon kotiseudulle, yliopistostaan ja golfkentästään tunnetulle St. Andrewsille. Tuoltahan se ”home of golf” tunnetusti löytyy ja aihehan on vähintäänkin oman oluensa arvoinen. Teeman vuoksi olinkin pohtinut, että oluen tie kauppaan voisi olla entisen naapurini aikaansaannoksia, mutta se on sitten toinen tarina.

Oluen mallaspuolelta löytyy Pale-, Crystal- ja Black -maltaita, kun taas humalointi nojaa Challengerin ja Goldingsin voimaan. Peruskelpo kauppabitteri. Ei oma suosikki tai vakio-osto muutoinkaan. Hyytävä mysteeri on joka tapauksessa vihdoin selvitetty. Mitähän jännää sitä seuraavaksi kylällä keksisi?

Belhaven St Andrews Amber Ale

Kirkas, punertavantumma olut nätillä vaahdolla. Tuoksussa kevyttä keksisyyttä, runsaampaa yrttisyyttä sekä kevyttä hedelmääkin.

Maku on varsin hyvä. Keksimäinen mallas saa seurakseen myös karamellisuutta, mutta makeutta ei ylettömästi ole tarjolla. Puumaisuutta, yrttistä katkeroa ja kepeää hedelmäisyyttä löytyy myös. Jälkimaussa on eräällätapaa märän ruohoinen katku, mikä itselläni tökkii. Ei pöllömpi, muttei myöskään sellainen brittiveto, jota tulisi useammin hankittua.

Pisteet: 29/50

Belhaven 90/~ Wee Heavy

Syksyyn hienosti sopiva olut.

• Tyyli: Scotch Ale
• Alk%: 7,4
• Panimo: Belhaven (Greene King), Dunbar, East Lohthian, Skotlanti

”A pint of ninty-bob, please”, kuuluisi lausahdus Belhavenin skottialea tilattaessa jossain ylämaiden kantakrouvissa. Belhaven 90 /~ Wee Heavyn kirjoitusasu voi suomalaiselle tuottaa hankaluuksia epämääräisen /~ -”äänteensä” vuoksi, mutta onneksi kaikelle on selityksensä. Merkintä juontaa juurensa aiemmin Skotlannissa käytettyihin veroluokkiin, jotka vähemmän yllättäen perustuivat oluen vahvuuteen. Shillinkiluokat tai kansanomaisemmin bobit eivät ole olleet käytössä herran aikoihin, mutta jotkut panimot vaalivat perinteitä oluidensa nimissä – vähän samaan tapaan kuin Suomenkin suurpanimot (ja jopa viralliset instanssit) nojaavat käytöstä poistuneisiin kakkos-, kolmos- ja nelosolut-termeihin… Skotlannissa kategorioita oli neljä ja ne olivat käytössä pääsääntöisesti 1800-luvulla:

• Light eli 60/~   ->  alle 3,5%
• Heavy eli 70/~  ->  3,5% - 4,0%
• Export eli 80/~  ->  4,0% - 5,5%
• Wee Heavy eli 90/~  -> yli 6,0%

Lukuarvo kertoi kunkin oluen hinnan härkätynnyriltä eli 235:lta litralta… Myös kategorioiden kirjoitetut nimet, kuten heavy ja export ovat jääneet käyttöön kansankielessä.

Alkoon saapunut Belhaven 90 /~ Wee Heavy löytyy edellisen taulukon vahvimmasta päästä mikä käy ilmi suoraan nimestäkin. Olut on tiettävästi samaa tavaraa kuin panimon Belhaven Wee Heavy / 90 Shilling eikä tuota liene nimien eriävän muodon vuoksi syytä epäillä, sillä 90 /~ =  90 shilling… Skottialet eivät aivan hirvittävän yleisiä vastaantulijoita ole, mutta aina sitäkin mieluisampia tuttavuuksia. Syksyinen ajankohta on tällekin yksilölle mitä parhain – onhan hiipivän hämärän aika aina maltaan ominta aikaa…

Itse panimosta ja sen historiasta löytyy hieman triviaa aiemmin kirjoittamastani Scottish Oat Stout -jutusta...

Belhaven 90/~ Wee Heavy

Kastanjainen, kaunista punaa kantava, tumman ruskea olut. Tuoksu on mainio, syysiltaan mainiosti istuva. Tummaa, kypsänä kuivattua hedelmäisyyttä makean limppuisella, tummahkon sävyisellä maltaisuudella paritettuna. Kevyempää pähkinää, hyvin hienoista mausteisuutta. Pehmyt, orastavan imeltynyt ja tumman punertavan tunnelmallinen. Syksyn taikaa Skotlannin nummilta...

Mausta löytyy enemmän särmää, mikä luonnollisesti verottaa pehmeää yleisilmettä. Puumaisen kuiva, brittisitruksen sivallus on melko voimakas, luonnetta antava ja mukavaa lisäpotkua tarjoava lisäelementti maun puolelle. Muutoin tarjolla on rusinainen hedelmäistä, imeltyneen limppuista ja aavistuksen keksisen maltaista syvyyttä, kevyttä pähkinää ja hyvää lämmittävyyttä. Sellaista kanervahunajaista tuulahdustakin on aistittavissa ja kokonaisuus onkin miellyttävän syvä, monipuolinen ja hyvin tasapainoinen. Makeutta ja imeltyneisyyttä löytyy, mutta samasta paketista voi kaivaa myös tasapainottavaa purentaa sekä pähkinäaromista kuivuutta. Oikein hyvä.

Suutuntuma on kuivuuden lähteiden myötä hieman tuoksun nostamia odotuksia ohuempi, joskin sopivan soljuva ja maltillisen rauhallinen.

Tuomio: Tasapainoinen, runsasmakuinen skottiolut takan ääreen. Ei aivan sieltä tuhdeimmasta päästä eli sopii hyvin myös tulen sytyttelyvaiheen kumppaniksi, alkuillan tunnelmanumeroksi. Hieno olut.

Pisteet: 37/50

Belhaven Scottish Oat Stout ja olutsiirappi

• Tyyli: Sweet Stout
• Alk.%: 7,0
• Panimo: Belhaven (Greene King), Dunbar, Skotlanti

Raaka-aineet onnistuneeseen herkutteluun...

Belhaven on varsin perinteikäs toimija Skotlannissa ja se olikin pitkään maan vanhin itsenäinen panimo. Greene King kuitenkin osti sen vuonna 2005, mutta kaupan myötä brändiä ei lähdetty muuttamaan – hyvä niin. Panimon historia juontaa juurensa aina 1700-luvun alkuun saakka, joskin alueella on valmistettu olutta jo 1100-luvulla sinne asettuneiden hengenmiesten toimesta. Nykymuotoisesta panimosta löytyy ensimmäiset merkinnät kuitenkin vasta vuodelta 1719, jolloin John Johnstone aloitti kaupallisen oluen valmistuksen. Sata vuotta myöhemmin  johtoon astui Ellis Dudgeon naimakauppojen myötä, mistä alkoikin lähes 150-vuotinen dynastia Dudgeon & Co.-nimen alla. 

Toimintaa laajennettiin ajan myötä myös mallasmarkkinoille, mikä pitikin yrityksen toiminnan elinvoimaisena pieniin panimoihin kohdistuneen kadon iskiessä ylämaille. Rinnakkaistoiminta panimon ja mallastamon muodossa jatkui aina vuoteen 1971, jolloin mallastuotanto myytiin koventuneen kilpailun vuoksi ulos brändin alta – se oli työnsä tehnyt ja auttanut panimon yli kahdesta maailmansodasta ja muusta kurjuudesta. Muutoksesta alkoikin panimotoiminnan laajentuminen ja ennen Greene King-kauppaa panimo oli maan suurin itsenäinen oluenvalmistaja. Vuosien varrella johto on vaihtunut jokusen kerran ennen viimeisintä kauppaa, mutta brändi on pysynyt ennallaan vuosikymmenten ajan.

Suomessakin panimon tuotteita on parin kourallisen verran nähty ja näin talven tultua saimme Alkon valikoimiin lisäedustusta kauraisen sweet stoutin muodossa. Stoutin ja kauran yhdistelmä on aina kutkuttava, vaikkei kaura rukiin hekumalle oluen raaka-aineena vertoja vedäkään. Uutiskynnys ylitettiin kuitenkin heittämällä, mutta pelkästään lasiin en olutta lähtenyt kaatamaan – reilu puolet pullon sisällöstä meni jäätelön kaveriksi hienoisen kasaan keittelyn myötä. Otetaanpa ennen arviota pikainen olutsiirappivinkki:

Sweet stout-siirappi jäätelön kaveriksi

Meillä on hullaannuttu täysin Kolmen Kaverin Jäätelö-nimisen jäätelötehtaan tuotteisiin ja viimeisimpänä matkaan lähti perusmaku eli vanilja. Aito vaniljajäätelö poikkeaa aika paljon hajuttomista ja mauttomista Valion kuutioista ja onkin oiva pohja rakentaa maittavia annoksia pienin lisukkein. Tällä kertaa seuraksi lisättiin olutsiirappia ja banaani-lettuja (joiden reseptiä minä en tiedä) – oikein maittavaa.

Vaikkei näky ehkä silmiä hivele, oli maku kohdillaan. Olutsiirapit tuskin jäävät tähän!

Täysin napakymppi ei siirappini ollut, mutta suositeltavaa kuitenkin. Ehkä kaurastout ei paras vaihtoehto sekoitukseen ollut, sillä hienoisen ruokaisa, oikeastaan kaurapuuroinen tunnelma jäi vähän siirappisen, tumman makeuden kanssa kummittelemaan. Lisäksi keittelin siirapista ehkä hivenen liian tiukan setin. Idea on lainattu Kaunis Humala-blogin puolelta: 

Kaunis Humala: Stout siirapiksi ja jäätelön päälle

Aika samat linjat löytyvät täälläkin valmistuksesta. Pari desiä olutta kattilaan keittymään kasaan ja hieman makeutusainetta sekaan. Käytin noin puolitoista ruokalusikkaa tummaa siirappia, joskin jokin tumma sokeri olisi saattanut olla toimivampi ratkaisu. Keittelyä kannattaa jatkaa suunnilleen siihen saakka, kunnes jäljellä on noin 1/3 alkuperäisestä nestemäärästä. Kannattaa kokeilla itselleen sopivia suhteita ja oluidenkin kanssa voi hieman varioida. Stout/porter on aina kova sana kun puhe on jälkiruuista…

Ja sitten itse oluen kimppuun:

Belhaven Scottish Oat Stout

Todella tumman ruskea olut rusehtavalla, kohtalaisen kuohkealla vaahdolla. Tuoksultaan se on paahteisen maltainen, kuivan suklainen ja hieman tumman hedelmäinen. Kaura on hyvin esillä puuroisena juonteena, myös savuavaa puuta löytyy. Ei kovin makea, aavistuksen kuivakka.

Maultaan mainio. Tummaa, paahtunutta maltaisuutta, kaakaoista suklaata sekä salmiakkia. Edelleen kaurapuuroa, samoin kevyempää tummaa hedelmää mutta myös tuoreeltaan hiipuneen puun savuisuutta. Kohtalaiset katkerot purevat lopussa, samalla esiin nousee myös vienoa mausteisuutta sekä paahtunutta siirappisuutta. Tietyllä tapaa mukavan rehti, maanläheinen ja maistuva. Tuntumaltaan vain keskirunsas, silti suhteellisen hyvin toimiva ja riittävän jämäkkä.

Tuomio: Paahtuneen maltaan mahtia varsin sopuisassa, runsasmakuisessa paketissa esittelevä skotlantilainen. Salmiakkia, suklaata ja siirappia olematta äitelän makea. Hieno tasapaino, nautittava kokonaisuus.

Pisteet: 36/50

Jazz-olutta Briteistä: Greene King Yardbird

• Tyyli: Golden Ale / Blond Ale
• Alk.%: 4,0
• Panimo: Greene King, Bury St. Edmunds, Englanti

'cause i'm jazzy...

Suhteellisen harvoin maitokauppojen brittioluet jaksavat kiinnostusta herättää, mutta toki poikkeuksiakin löytyy – eräs Skottipanimo nyt ainakin tulee mieleen… Greene Kingin Yardbird lähti mukaan puhtaasti jazz-viittauksensa vuoksi. Kyseinen golden ale on nimittäin nimetty legendaarisen saksofonistin, Charlie ’Bird’ Parkerin mukaan. Teini-iässä lisänimen ’Yardbird’ (myöhemmin lyheni muotoon Bird) saanutta Parkeria pidetään yhtenä vaikutusvaltaisimpana bebopin synnyn mahdollistajana 1940-luvun jazzissa. Sävellyslahjojen lisäksi mies omasi ilmiömäisen kyvyn improvisointiin ja miehen jamit ovatkin varsin menevää kuunneltavaa. Mikäs sen parempi vaihtoehto kesäiltaan kuin mökkirauhassa levy soimaan ja olutta lasiin. Esimerkiksi miehen ”nimikko-albumi” ’Bird’ istuu hieman aurinkoisempaankin kesäpäivään paremmin kuin hyvin…

Entäs itse olut sitten? Yardbird kuuluu kuuden ”innovatiivisen” oluen sarjaan, joista useampikin viittaa musiikin maailmaan. Melko kevyt golden ale on ottanut jenkeistä inspiraatiota nimensä lisäksi myös reseptiikkaansa. Sen esikuvana toimii runsaan aromikkaat jenkki-APAt, joskin britti-Bird onkin humaloitu hienoisen sekoitusmuotoisella kattauksella: Challenger, Pilgrim, First Gold, Willamette, Tettnang ja Cascade – eli puhdasta greippiviidakon menoa ei luvassa ole, mutta ainakin makukirjossa luulisi monipuolisuutta riittävän melko kevyttä (4,0%) runkoa vasten.

Greene King Yardbird

Pähkinänoranssi, vaaleavaahtoinen ja kirkas olut. Tuoksusta löytyy hivenen keksimäistä mallasta, puumaista kuivuutta ja pähkinän sävyjä sekä sitruksen pilkahduksella varustettua humalointia – myös kevyttä hedelmäisyyttä on ilmassa. 

Maussa hennon toffeisella, leipäiselläkin pohjalla istuu kohtalaisen rapsakka, sitrusmaista purevuutta henkivä humalointi. Hiven ruohoista yrttiä, vähän enemmän pähkinää sekä puista kuivuutta. Keskirunsas, hiilihapoiltaan melko pirteä tuntuma – yleisilme brittimäisen rapea ja melko kuiva.

Tuomio: Makuisa, perusvarma britti, joka puree sitruksisella, puoliraa’an riisutuksi puetulla maisemalla. Kuivahko, pähkinäinen ja sinällään ihan maistuva britti. Ei kuitenkaan suuria riemunkiljahduksia aiheuta. Parkerin musiikki on omalla luvullaan verrattaen tähän tribuuttiin…

Pisteet: 32/50

Kisaolutta: Greene King Brasilia!

• Tyyli: American Pale Ale
• Alk.%: 4,1
• Panimo: Greene King, Bury St. Edmunds, Englanti 

...

Kisaolut – tuo melko kliseisen hartwallimaisen kaiun ylleen saava lausahdus on aina vähän korvennut allekirjoittanutta*. Älkää nyt käsittäkö väärin, oluthan on mitä parhain kumppani urheilujuhlan seuraamiseen, mutta nämä uudelleen brändätyt kuus-yks-bulkkilagerit ovat kyllä tehokkaasti vesittäneet tuon symbolin kaunista mielikuvaa. Kisaoluen eli matsibissen ei kuitenkaan tarvitse olla haitarin toisesta ääripäästä löytyvä, munkkiluostareiden kellareissa hartaudella kypsytetty vintagevillihiivabelgistout – oikeastaan on suositeltavaakin valita juoma tilanteen mukaan niin, ettei itse pääasia pääse maistelun hetkellä unohtumaan. Tämä ei kuitenkaan poista sitä tosiasiaa, että myös kisakatsomon antimissa saa olla makua! Hyvä olut, hyvä seura ja sopivat lisukkeet – täydellinen yhdistelmä tapahtuman kuin tapahtuman seuraamiseen…

*Toisaalta jännää onkin, että termi kisamakkara taasen saa välittömästi veden kielelle, vaikkei jauhomakkaraa kotigrillissä juuri käristelläkään…

Meneillään olevien kuningaslajin MM-kisojen tiimellyksessä kotisohvan reunalla onkin jo piipahtanut jokunen mallasherkku ja lautaselta on naposteltu kaikenlaista aina ibericosta juustonakkeihin ja Appenzelleriin... Juomapuoli on hoitunut varmoilla valinnoilla käsittäen edustajistoa lähinnä hefeweizen-, APA-, sessio-IPA- ja bock- linjalta. Ei liian konstikasta, mutta silti hyviä makuja tarjoavaa juotavaa – tokihan sitä voisi joku ilta huljutella hieman jotain hitaampaakin, mutta fiiliksen mukaan se on mentävä.

Aina suurten tapahtumien aikoihin myös bisnesmiehet ovat pelipäällä ja markkinoille tuputetaan jos jonkinmoista kisakrääsää ja logotilpehööriä. Harvemmin näistä innostuu eikä ”kisojen virallinen Budweiserkaan” onnistunut ostokäyttäytymiseeni vaikuttamaan. Jotain on ostoskorin pohjalle kuitenkin tarttunut, päätin nimittäin tutustua Britannian kolmanneksi suurimman brittiomisteisen panimon Brasilia-brändättyyn ”kisaolueen”. Kirkas lasipullo sekä kliseisen värikäs ja limsapullomainen etiketöinti toki olivat varsin luotaantyöntävä yhdistelmä, mutta Citra-Amarillo-yhdistelmä herätti sisäise¨n masokistin oluthyllyllä. Internetissä ei ole päästy yhteisymmärrykseen oluen tarkasta tyylilajista, mutta APAn ja Golden Alen välimaastoon se varmasti osuu – humalointi viittaa ensimmäiseen, yleismaun puolesta sijoittaisin ehkä jälkimmäiseen koriin… Joka tapauksessa kyseessä on brittiläisen Greene King-panimon rajoitettu ”kisaolut”, joka saarivaltakunnan tapoihin kuuluvasti on käytetty pintahiivalla. Katkerohumalaksi on valikoitu mainittu Citra, jota löytyy myös aromipuolelta Amarillon kaverina. Panimon kuvaus kuuluu ytimekkäästi näin:

“A perfect beer for Summer, easy drinking & refreshing with an intense citrus zing.”

Ps. kurkkaa Kaunishumala-blogin juttusarja maiden mukaan valikoiduista matsioluista…

Greene King Brasilia!

Kirkas, oranssihtavan vaalea, melko runsasvaahtoinen kisaolut. Tuoksultaan melko mieto, vaalea ja raikas. Kevyttä sitrusta, hieman vahvemmin kukkeaa tuntua sekä vaaleaa, tasapaksua mallasta. Aika harmiton, joskin toimii ihan kivasti.

Makunsa puolesta olut sopii kohtalaisen hyvin otteluiden seurantaan ja miksei kevyempään kesäpäivästä nautiskeluun. Vaalea, melko raikas ja kevyttuntumainen kokonaisuus tarjoilee riittävästi kukkaisen sekaista sitruksen hekumaa – ehkä jonkin verran heinikkoista tuoreuttakin. Tyylipuhdas sitruspommi tämä ei missään nimessä siis ole, mutta ehkä tukahdutettu pirskahtelevuus soveltuukin viheriöiden tunnelman aistimiseen paremmin niittytuntunsa ansiosta. Joukosta voi poimia myös ohuempaa hedelmäisyyttä sekä voimakkaampana maistuvaa, aavistuksen makeaa ja osin viljaisaa maltaisuuttakin. Sivulta kumpuaa myös ohutta rautaista kalskeutta, joskaan ei suurissa määrin – hentoa mausteisuuttakin on havaittavissa.

Tuomio: Helppo, kevyt ja sinällään ihan kesäinen kisaolut, joka ei siirrä huomiota pelin seuraamisesta toisaalle. Makua löytyy kesäoluelle ihan riittävästi, enkä ajoittaisesta monipuolisuudesta huolimatta usko sen perusbulkinkaan ystävää säikäyttävän. ”Ihan hyvä” vaihtoehto kisakatsomoon, joskaan muualle tätä tuskin tulisi yli kolmen euron pullohintaan raahattua.

Pisteet: 27/50