Olutta lautasella – Karitsan lapa Munkintiellä

Blogin varsinaisesta teemasta poiketen ajattelin jakaa teille viime viikonloppuna valmistamani pataruuan tarinan. Idea tähän lähti oikeastaan Rekolan Panimo Tuoppi ja Sapuska-blogista, josta löytyy näppäriä ohjeita ruuan ja oluen yhdistämiseen, herkullisista resepteistä puhumattakaan. Olkoon tämä eräänlainen tribuutti Rekolan suuntaan. Mainittakoon vielä varoitukseksi (lähinnä ”oikein-kokkaajille”), ettei Kellaristilla ole vyöllään minkään valtakunnan kokkikoulutusta tahi vastaavaa, eli täysin kotikokkaajan konstein ollaan liikenteessä – onneksi tällainen pataruoka ei tekijältään ihmeitä vaadi, lähinnä hermoja hitaaseen kypsytykseen ja laadukkaita raaka-aineita.

Päivän värit

Oluen ystävänä pidän luonnollisesti myös hyvästä ruuasta ja tykkään sitä myös itse valmistaa. Syksyiset pataruuat taitavat meidän taloudessa olla se juttu ja niitäpä viileämmillä keleillä usein tulee tehtyäkin. Rakettitiedettähän patojen valmistaminen ei ole vaikka aikaa saattaa jonkin verran valmistukseen kuluakin. Suurimman osan innosta ja hyvän määrän toimivia reseptejä olen aikanaan poiminut nyttemmin jo lopettaneesta Ahmija-ruokablogista, jossa niin ikään oluella on ollut mukavan suuri rooli ruuanlaitossa. Tämän kirjoituksen tarkoituksena ei suinkaan ole prassailla kokkailutaidollani (joissa ei tosiaan hirveätä itsekehun aihetta oikein olekaan), vaan ennemminkin jakaa ideoita lähestyvän syksyn varalle. Eihän mikään ole parempaa tekemistä sateisena loppukesän tai syksyn vapaapäivänä kuin antaa uunin lämmittää asuntoa ja vietellä talon väkeä tuntikausien ajan pataruuan kypsyvällä aromilla...

Mutta sitten pikkuhiljaa aiheeseen. Pakastimesta paljastui pikkuisen tonkimisen jälkeen kolme palaa luullista karitsan lapaa, jotka olin ostanut Lähiruokamestareilta kesäkuun alkupuoliskolla. Tuolloin tulikin itse kauppiaan kanssa turistua niiden valmistuksesta ja pohdittua mahdollisia käyttötarkoituksia. Lupasin myös infota, millaiseen loppuratkaisuun päädyin - terveisiä vain sinne suuntaan, hetken aikaa tässä meni. Kesähässäkässä lihat päätyivät siis hetkeksi pakkasen puolelle jäähdyttelemään, kunnes viikko sitten hieman syksyisen kolea tuulenvire laukaisi ajatuksen lämmittävästä pataruoasta. Lihat sulamaan ja suunnitelmaa laatimaan siis. Anopiltahan se idea sitten saatiin, sillä pari viikkoa aiemmin mökillä oli ollut tarjolla samansorttista herkkua, karitsanlapa-feta-pataa. Hetkisen surffailun jälkeen satuin mainitsemalleni Tuoppi ja Sapuska-palstalle ja karitsaahan oli sielläkin tehty. Olutta olenkin tykännyt padoissa nesteenä käyttää, joten jääkaapista löytyvä Munkintie valikoitui esimerkin innoittamana kokin ja lihan nesteytykseen.

Virallista reseptiä minulla ei siis ole antaa, fiiliksen mukaan näitä usein tuleekin taiteiltua. Seuraavilla pääsee jo hyvin pitkälle:

• karitsan lapaa paloina
• fetajuustoa
• yrttejä
• mausteita (mustapippuri, suola jne.)
• olutta

Karitsan lapaa Munkin-tapaan:
(ks. myös valkosipulinen versio Senaattorin yhteydestä!)

Ruuan valmistus aloitetaan paistamalla lihan syyt kiinni paistinpannussa, tarkoitus ei siis ole kypsentää lihaa liedellä, ruskistaminen riittää. Rasvana luonnollisesti rehtiä voita. Tuossa vaiheessa olin hieraissut lihan pintaan jo suolaa ja pippuria. Myös uunin voi laittaa jo tulille, karitsan paistelin n.180-asteessa.

Vaihe 1: ruskistaminen

Vaihe 2: yrttitarhan rehotusta ihmettelemään ja maistelemaan

Kun lihat on ruskistettu, voidaan ne latoa padan pohjalle. Päälle hieman mausteita ja ihan ronskisti pilkottua fetajuustoa. Sitten suunnataan kasvimaalle yrttien hakuun. Hetken vihreitä herkkuja maiskuteltuani päädyin rosmariiniin, timjamiin ja ruohosipuliin - nämä ovat makuasioita ja valikoimaa voi vaihdella mielensä mukaan. Sekaanhan voisi laittaa esimerkiksi juureksia ja sipuliakin, mutta mainitunlaisella kattauksella mentiin eteenpäin.

Vaihe 3: aineet pataan ja koko komeus uuniin

Nestettä voi käyttää oman maun mukaan, vaikkapa sen verran, että lihat lähestulkoon peittyvät. Olutta laitoin joukkoon vähän alle puolikkaan pullon, sillä halusin säästää tuota vielä ruokajuomaksikin. Nestetasapainoa voi ylläpitää esimerkiksi lihaliemellä tai käyttämällä pieni määrä olutta lihan paistoon käytetyllä pannulla, jolloin lihan pannuun irronneet aromit saadaan kivasti talteen. Sitten koko komeus uuniin siksi aikaa, kunnes liha alkaa olla sopivan irtonaista. Tässä tapauksessa tuo otti vajaat pari tuntia, johon lisäsin vielä vajaan tunnin päälle, viimeisen puoli tuntia kypsyminen tapahtui jälkilämmöllä. Ensimmäisen tunnin annoin muhia kannen alla, jonka jälkeen poistin sen jotta osa nesteestä pääsisi haihtumaan. Tämähän on makuasia, mutta liha ei missään nimessä päässyt tälläkään tapaa kuivumaan, vaan oli alusta loppuun mureaa. Tilannetta seurailemalla voi kukin tehdä omat peliliikkeensä. 

Vaihe 4: odotellessa voit lähteä tutkimusmatkalle Munkintielle

Vaihe 5: ota liha pois uunista, kun toteat sen olevan omaan makuusi
sopivan kypsää. Kolmessa tunnissa liha alkaa jo irtoilla itsestään.

Kolmisen tuntia siinä uunia tuijotellessa siis aikaa vierähti ja sivussa tuli keiteltyä kylkeen uusia perunoita. Halusin pitää kokonaisuuden simppelinä ja helppona - raaka-aineet kokonaisuuteen löytyivät sopivasti omasta jääkaapista ja takapihalta. Kauneus on katsojan silmässä, mutta makupuolesta ei tällä kertaa voi kiistellä. Rekolan Munkintietä löytyy siis niin lautaselta kuin lasistakin ja kursailematta voin myöntää yhdistelmän toimivan aika pirun hyvin. Esillepanossa olisi vielä paljon kehitettävää, mutta eihän sitä nälkäisenä malta jäädä näpertelemään.

Vaihe 6: Syö ja nauti

Toivotaan, että hieman karunoloisista kuvista huolimatta tämä herätti ajatuksia ja jopa ruokahalua lukijoissa. Voi olla, että ruokajutut saavat aikanaan jatkoa, mutta sen näkee sitten ajan kanssa. Halusin tuoda esille esimerkin, joka osoittaa ettei hyvänkään ruuan tekeminen ole ylivoimainen tai supervoimia vaativa haaste. Tokihan gourmee-kokit ja asian harrastajat ovat melkoisia virtuooseja lajissaan ja kaikki kunnia heille, tämä kirjoitus edustaa tavallisen kansalaisen näkemystä mieliruuasta. Toisena tavoitteena oli jakaa omaa näkemystä oluen ja ruuan yhdistämisestä - kerrankin hieman konkreettisemmalla tasolla. Mielestäni kokonaisuus oli makujen puolesta oikein onnistunut, Munkintiestä on moneksi.

Kippis!