St. Bernardus Prior 8

Hymyilevä munkkismies...

• Tyyli: Abbey Dubbel
• Alk.%: 8,0
• Panimo St. Bernardus Brouwerij, Watou, Belgia

St. Bernardus on panimo, jonka oluet saavat poikkeuksetta hymyn huulilleni – sen verran hilpeästi jaksaa pullon kyljessä maljaa kohottava munkkismies minulle aina hymyillä. Oluet itsessään eivät samalla intensiteetillä kuitenkaan ole kolahtaneet, joskin perusvarmoina, sinällään maistuvina belgeinä olen niitä usein suosinutkin – jokin kuitenkin on aina jäänyt vähän kalvamaan… Noh, ehkä panimon quadrupel nousee oman lajinsa kärkikastiin, mutta tuonkin nauttimisesta alkaa olla kovin pitkä aika. Kaivelinkin jokin aika sitten kaapeistani vahvahkon abbey dubbelin, Prior-kasin, joka omaa kirjoissani edellä kerrotusti ihan kivan ja maistuvan belgioluen leiman. Silti se on eittämättä esittelynsä ansainnut!

Panimon ja sitä edeltäneiden toimien historiahan on mielenkiintoinen. Sen sijainti Belgian läntisellä äärilaidalla, kilometrin päässä Ranskan rajasta on tuonut matkaan olennaisena osana sinivalkopunaista historiaa. Ranskassa ryhdyttiin 1900-luvun alussa erkaannuttamaan kirkkoa ja valtiota, jolloin Abbaye Mont des Catsin väki päätti vaihtaa maisemaa. Pakopaikaksi valikoitui kymmenen kilometrin päässä pohjoisessa sijainnut, Belgian puolelle jäävä Watoun pikkukylä, jonne luostarin ”pakolaisleiri” lopulta pystytettiinkin. Refuge Notre-Dame-de-Saint-Bernard sai nimensä Mont des Catsin kirkkorakennuksen, St. Bernarduksen mukaan ja näin palapelin ensimmäiset osat olivat löytäneet paikkansa… Belgiaan asetuttuaan veljeskunta aloitti juuston valmistuksen, jolla rahoitettiin hengellisen ryhmän toimintaa evakossa. Juustojen kanssa yhtämatkaa kypsyi myös ajatus takaisinpaluusta ja kolmenkymmenen vuoden odottelun jälkeen aika osoittautui kypsäksi. Vanha luostari päätettiin uudelleenrakentaa ensimmäisen maailmansodan jäljiltä ja näin hengenmiehet palasivat takaisin sinne mistä olivat tulleetkin. Belgiaan jääneen juustolatoiminnan otti haltuunsa Evarist Deconinck-niminen mies, joka säilytti juustolan juuret myymällä tuotteita St.Bernard Watou-nimen alla…

Panimo talviasussaan (kuva: www.sintbernardus.be)

Olut tuli mukaan kuvioihin toisen maailmansodan jälkeen kun westvletereniläinen St. Sixtuksen luostari halusi luopua omasta, kaupallisesta oluen valmistuksestaan. Suomalaisittain hullunkurisesti oikeudet ja reseptit annettiin juustolan haltuun, joka siten aloitti oluen valmistuksen – tiettävästi Deconinck omasi lämpimät välit trappistiluostarin piispaan eli perinteistä selänpesukulttuuriahan tämä vain henki. Näin St. Bernardus Brouwerij kuitenkin oli saanut alkunsa. Siinä missä St. Sixtuksen luostari vast’edes keskittyi oman ja lähialueen tarpeiden tyydyttämiseen, valmisti St. Bernardus kaupallisempia eriä Trappist Westvleteren-, Sint Sixtus- ja myöhemmin myös Sint-Sixtus & St. Bernardus -brändien alla. Luostari toki sai osuutensa kaupallisemmastakin myynnistä, mutta ulkoistaminen mahdollisti paremman keskittymisen hengellisen elämän ylläpitämiseen.

St. Bernardus jatkoi edelleen myös juuston tehtailua ja aamupäivät rehkittiinkin panimon puolella iltapäivän ollessa pyhitettynä juuston ääressä puuhasteluun. Juustolan toiminta kuitenkin myytiin vuonna 1959 Belgomilkille ja tyhjilleen jäänyt juustola toimiikin nykyisen B&B-palveluita tarjoavana matkustajan keitaana. Oluen lisenssivalmistus taasen jatkui aina vuoteen 1992, jolloin lisenssi umpeutui ja Westvleterenin oikeudet palautuivat St. Sixtuksen haltuun… Seitsemän vuotta aiemminhan St. Sixtus oli laajentanut omaa panimotoimintaansa ja näin olutta valmistettiin yhtä aikaa kahdella taholla. St. Bernarduksella varauduttiin lisenssin loppumiseen hyvissä ajoin ja näin toimintaa päätettiin jatkaa oman nimen alaisuudessa. St. Bernardukset pannaan edelleen St. Sixtuksen hiivakannoilla luostarin itsensä käyttäessä Westmallen hiivaa – nurinkurista, mutta kiehtovaa.

Nykyisin panimon omistaa Hans Depypere, entinen turvallisuusalan asiantuntija joka on luonut suuren osan uraansa Atlantin takana. Panimoa tai oluita ei suuremmin mainosteta missään, vaan laadun uskotaan levittävän sanaa itsestään… Tokihan vuosikymmenten mittaisella historialla sekä trappistiluostariin tiiviisti liittyvällä menneisyydelläkin on osansa brändin tunnetuksi tulemisessa.

St. Bernardus Prior 8

Mahonkinen, syvän ruskea olut kuohkealla ja kestävällä vaahdolla varustettuna. Tuoksu on kaunis sekoitus kypsää sekä kuivattua hedelmäisyyttä, joka viittaa lähinnä tummempiin sävyihin mutta myös toffeista pehmeyttä. Hieman ehkä banaanista, mutta myös kuivuuttu tuovaa, kevyttä mausteisuutta. Kovin makea tämä ei ole, kuivuutta löytyy kohtalaisen runsaasti. Hyvä tasapaino.

Maussa tapahtuu hieman enemmän, mutta aika hyvin tuoksu antoi osviittaa tulevasta. Rusehtava hedelmäisyys on ehkä hieman kuivattuun suuntaan painottuvaa, joskin kypsän aprikoosista pehmeyttä sen joukosta löytyykin – myös rusinaa ja luumua kuitenkin kaivellaan kuivapusseista esiin. Tunnelmaa leimaavat varsin voimaisastikin purevat, pähkinäisen puumaiset katkerot, jotka nostavat pippurisyrttisen mausteisuuden hyvin esiin – näin yleiskuva rapsahtaakin aavistuksen kuivan puolelle. Hienoisesti belgihiivaa, samoin alkoholin lämpöä… Toffeisen makea mallaspuoli jää hieman tukevaan rooliin vaikka pehmeyttä mukaan mukavasti tuokin.

Tuomio: Hieman kuiva, kuivattua hedelmää, toffeista mallasta, purevaa katkeroa ja mausteista tuulahdusta tarjoileva, hyväksi ”perusbelgiksi” paljastuva kokemus. Ei varsinaista hekuman lähdettä, mutta perusvarmaa ja maistuvaa toimintaa alusta loppuun. Itseäni ei ehkä täysin odotetulla tavalla puhuttele, kuivuus ja hienoinen pehmeyden puute kun ei omaan makuun ne mieluisimmat tuntumanlajit ole. Hieno olut tästä huolimatta ja kyllähän pisteetkin henkivät laadusta.

Pisteet: 37/50