Kotiolut: Jyskän Imperial Stout 2019

Jyskän Imperial Stout 2019

Totesin syksyllä varastoa siistiessäni, että kaikenlaista tavaraa sitä on vuosien varrella hyllyjen perukoille jäänyt unohduksiin. Olutosastonkin varjoista löytyi todellisia vuosikertaeriä, joita en muistanut enää olevan olemassakaan. Onneksi varastoon raahatut kappaleet edustavat yleensä aikaa kohtalaisen hyvin sietäviä, runsaita ja vahvoja oluttyylejä, joten tämänkaltainen hajamielisyys on osittain ihan suotavaakin.

Mutta tein minä löytöjä ihan jääkaapistakin. Aloin nimittäin joulun alla tutkimaan lasipurkkien kansoittamaa välihyllyä suolasienet mielessäni. Pari purkillista tiiviisti pakattuja haperoita ja rouskuja sieltä paikantuikin kaikenlaisten pikkelöityjen kasvimaan antimien ohesta, mutta olipa sinne ujuttautunut pullollinen paikallis- ja muinaisolutguru Mika Laitisen vuodentakaista Imperial Stoutiakin. Vähän hävettääkin, että pullo oli sinne hautautunut. Sain pullon haltuuni joskus joulun 2019 alla ja näemmä se ajautui sesongin täyttämän kaapin nurkkaan, kun erinäisiä sieni-, silli- ja muita purkkeja kaapista joulupöytään ees-taas haalittiin.

Ei muuten ole ensimmäinen kerta, kun Jyskän perinteinen ”Imppi” jäi odottamaan sitä oikeaa hetkeä, sillä vuoden 2017 versiokin ehti kypsymään aikanaan puolitoista vuotta ennen maistelua. No, mitä tuota ”kellariakin” tulin kaivelleeksi, tuntuu sinne muutenkin hautautuvan näitä isoja ja ryhdikkäitä stoutteja, joita ei tosiaan talvellakaan ihan joka välissä raaski olla avaamassa – kesän kevyempiin makuihin keskittymisestä nyt puhumattakaan. Ei siis mitään henkilökohtaista taustalla. Onneksi tyyli kestää säilytystä hyvin.

Jyskän IS-19 jatkaa Mikan kotipanimon perinteisen Imperial Stoutin tietä, mutta pääsi samalla osaksi miehen hiivakokeiluita. Muita tuon menneen joulun maistiaisia olivat nimittäin erilaiset kveik-sahdit (Stalljensøl & Stjørdalsøl), mutta Imperial Stout oli norjalaishiivan sijaan käytetty Munkebon mehiläishiivalla. Näitä pörriäisoluista olinkin jo aiemmin maistanut muun muassa parin ”mehiläissahdin” muodossa. Toisessa niistä olikin käytetty samaa Munkebo #002-kantaa kuin alla arvioidussa impissäkin. Kyseinen hiiva antaa olueen hauskaa vadelmaisuutta, mutta teki tuhdin tummastakin oluttyylistä myös jännän kepeän, helposti kumottavan tuntuista. Alla Mikan kertomus oluen taustoista:

IS-19: Perinteinen Jyskän panimon imperial stout. Tässä erässä paahtuneisuutta on taitettu hieman pehmeämmäksi. Sisältää paahdettujen maltaiden ja paahdetun ohran lisäksi itse paahtamaani kauraa. Käytetty mehiläisistä eristetyllä Munkebo #002 -hiivalla, joka tuottaa vadelman aromia. Raaka-aineet: ohramaltaat, paahdettu kaura, paahdettu ohra, humala ja hiiva. Kantavierre 25 Platoa ja 9,5 % alkoholia. Pantu 1.9.2019.

Jyskän Imperial Stout 2019

Musta, vähävaahtoinen ja arvokkaasti asettuva olut. Tuoksu on runsas, paahteinen maltainen, tumman suklainen ja vähän nokinen. Takaa nousee kevyttä marjaisuutta, kevyttä mausteisuuttakin.

Maku avaa tuoksun teesejä hieman voimakkaammin. Paahtuneen maltaisuuden, suklaan ja mukana kulkevan, tuoksua vahvemman nokisuuden takaa löytyy melko runsasta marjaisuutta - vadelmaa, kuten Mika hiivasta kertoilikin. Todella mielenkiintoinen makumaailma.

Olut on runsaasta, ryhdikkäästä, aika kuivasta tunnelmastaan huolimatta imperial stoutiksi raikas (saako niin sanoa?), muttei suinkaan huonolla tapaa. Vadelman ohella olen noukkivinani mausta myös vähän pensasmaisuutta eli marjapensaan lehtiäkin. Ja jokaisella siemauksella niiden vaikutelma katoaa hetkeksi tasaisen varman paahteisuuden, suklaan ja nokisuuden alle palatakseen taas esiin loppumakua kohti kuljettaessa. Eipä tämä tunnu vuoden unohduksesta olevan moksiskaan, erittäin miellyttävä kokonaisuus jännän hiivan omalla, muttei liian leimallisella twistillä varustettuna.

Kotioluet: Forte Milk Stout US-05 vs. S-04

Forte Milk Stout US-05 vs. S-04

Portailta löytyi taas pienen tauon jälkeen muuramelaisia kotioluita, joiden takana oli edelliskerran tapaan kunnan päätaajamassa majaansa pitävä Forte Panimon Teemu. Teemu tiputteli testiin pari pulloa elokuun alussa korkitettua Milk Stoutia, josta oli lohkottu kaksi eri tuotetta. Toinen osa keitosta oli käytetty S-04-hiivalla, toinen US-05:lla. Ajatuksena vähän testata, millaisia eroja britti- ja jenkkityyleihin linkitetyt hiivakannat samaan pohjaan sovitettuna tuottavat.

Milk Stoutien työnimenä toimi Mutapohja, josta saamme kiittää Teemun työkaverin salaista toivetta. Mallaspuolella on ollut käytössä Pilsner-maltaiden ohella myös Maris Otteria, Dark Chocolatea sekä Roasted Barley -maltaita. Runkoa on ryyditetty kaurahiutalein ja nimenkin paljastamalla laktoosilla.

Siinä missä humalista ja niiden aromieroista alkaa olla jo jossain määrin olla ns. hajulla, ei hiivat useimmiten soittele kelloja täällä kuluttajan roolissa viihtyvän päässä lainkaan – eipä niitä jokaisen oluen kylkeen painetakaan, vaikka humalista ja jopa maltaistakin usein jo tietoa löytyykin. Lähdinkin joka tapauksessa lähestymään olutkaksikkoa puhtaasti sokkona, eli ilman sen suurempaa etukäteistietoa käytettyjen hiivojen ominaisuuksista tai normaaleista käyttökohteista. Ajatus oli, että annetaan nenän ja suun näyttää, millaisia eroja oluista mahdollisesti osaisi noviisi löytää

Jälkikäteen kaiveltuna ihan hajuilla tunnuttiin olevan, vaikka hajontaa varmaan löytyykin. S-04:stä ja US-05:stä näkyy löytyvän keskustelua useammallakin olutforumilla. Ensimmäistä ”English Ale” -hiivaa suositaan enemmälti maltaisten ja kypsyttelyä pelkäämättömien tyylien, kuten stoutien, portereiden, bittereiden ja brown alejen teossa. Olikin siis hieman yllättävää, että tässä testissä selkeähkösti paremmin lopulta toimi US-05 eli ”American Ale” -hiiva, josta povataan hyvää kumppania tuoreuteen nojaavien, aromaattisempien oluiden, kuten Pale Alejen ja IPOjen tekemiseen. Ei se silti mikään outolintu stoutissakaan taida olla.

Sinällään hiivojen tarjoamat makuerot olivat kai ihan linjanmukaisia. S-04 toi mukaan hedelmäisyyttä, vähemmän maltaan paahteisuuden varaan itseään rakentavaa olemusta. US-05 taas noudatti lupausta kuivemmasta ja esterittömästä kuvailustaan. Jälkimmäisen runsaampi olemus ja kevyelti pyörempi olemus tuli jälkikäteen kuitenkin vähän yllätyksenä, sillä olisin jälkilukemani perusteella ehkä odottanut toisinpäin. No, asian kanssa enemmän tekemisissä olevat varmasti tietävät tästä minua enemmän. Mielenkiintoinen hiivavertailu joka tapauksessa näin ummikonkin ihmeteltäväksi.

Forte Milk Stout US-05 vs. S-04

Ulkonäkö:

Hyvin tummia oluita kumpikin, ei silminnähtävää eroa, kuin ehkä vaahdossa, mikä johtunee enemmänkin kaatajan tasapainottomuudesta. Vaahto on ruskeahkoa, oluiden kaatuvuus keskirunsasta.

Tuoksu:

Tuoksutkin ovat hyvin pitkälti toistensa kaltaisia eli paahtunutta maltaisuutta on pääosin tarjolla. Sen varaan kuitenkin rakentuu myös kummankin oluen omaa vivahteikkuutta, joista voi selviä, joskaan ei suoranaisen päällekäyviä eroja löytää.

S-04 on selvästi hedelmäinen, mehevämpi ja vähemmän pelkän paahteisuuden verhon määrittelemä. US-05 taasen korostaa paahteisia piirteitä nostamalla esiin suklaisia sävyjä, kahviakin. Sen aromi on myös selvästi kuivemman tuntuinen, mutta myös näistä kahdesta tuoksusta voimakkaampi.

Siltikin puhutaan eroista, joiden kokoluokka ei järisyttävän massiivinen ole. Tunnistettava kumminkin.

Maku:

Kumpikaan lasillinen ei edusta lajityylin runsainta tai syvintä päätyä, vaikka lämpö laveutta taustalle ajan mittaan tuokin. Voimakkuutta ei sen sijaan puutu alussakaan, vaan paahtuneen maltainen, suklaasävyinen kerrostuma tarjoaa tiiviin sekä pontevan vastaanoton heti kättelyssä. Ajan myötä kerroksellisuutta alkaa toki löytymään, minkä myötä oluiden erotkin avautuvat paremmin.

S-04 on tuoksun tavoin hedelmäinen, muttei enää niin korostetusti. Mukana on myös punamarjaisuutta, joka yhdessä suklaisuuden kanssa kitkeröi jälkimakua hieman. Tuo onneksi tasoittuu maltaisuuden syvetessä, mutta tähän kuluu aikaa. US-05 avautuu huomattavasti nopeammin.

US-05 ei marjoja tai hedelmää annissaan esittele. Suklaa tosin on aluksi verrokin tavoin hieman kitkerää. Ei niin pahasti kuitenkaan. Kahvi, nahkaisuus ja tuhkakuppimaisuus piilottavat sen varsin pian alleen ja suklaasta jää jäljelle miellyttävämmän kaakakomainen puoli, joskaan makeutta maku ei juuri tarjoakaan.  Reunoille nousee aikaisessa vaiheessa myös kevyttä kermaisuutta, mikä pyöristää yleisilmettä hieman, mutta aika kuivana meno silti pysyy.

Suutuntuma:

Tuntuma ei tosiaan yllä kovin runsaaksi kummassakaan tapauksessa, muttei sitä varsinaisesti ohueksikaan sovi nimittää. Perushyvä. Voisi olla muhkeampikin. Kaksikosta US-05 tuntuu saavan aikaan vähän runsaammin soljuvan kokonaisuuden, vaikka ero niin sanotusti lähinnä vain reunojen pyöreytenä selvimmin tuntuukin.

Kokonaisuus:

US-05 on kaksikosta lopulta yllättävän selkeä suosikki, vaikka etenkin alkuun eroja tuntui olevan hieman haastavakin löytää. Rinnakkain se kuitenkin onnistuu rauhanomaisen tutkailun myötä. Vitosen aikaansaama tunnelma on hieman muhkeampi ja runsaampi, mutta myös paahteisempi ja suklaisampi makumaailma viehättävät minua enemmän. S-04 oli myös turhan marjaisa, mitä paahteen seurana hieman vierastan.

Blendi 50/50:

Pitihän se vielä sekoituksenakin kokeilla. Tuoksu on aika jämäkkä, paahteinen, suklainen, tuhkainen ja nahkainen. Aika toimiva. Alkuperäisosiaan parempi jopa.

Maku on kuitenkin vähän empivän oloinen, eikä oikein käy selväski, kumpaa polkua haluttaisiin kulkea. Keskitien valinta on sinällään odotettua, mutta yllätyn silti, ettei sinällään pitkälti samoista makupalasista koostuvista puolista löydy jotain osakomponenttia, kuten suklaata tai paahteisuutta buustaavaa summaa. Vähän kädenlämpöinen välimalli antaa itsestään kypsää hedelmää, tuhkaa ja suklaata sekä kevyttä marjaisuutta.

Jälkimaku taas on tosi hyvä. Pääsosin kahvia, kaakaojauheisuutta ja paahteisuutta. Ehkä se summapeli toimiikin vasta loppumetreillä. Aika pitkäkestoisen paahteen tunteen sekoitus suuhun lopulta jättää. Harmi, että alku on sekava ja vähän vaisukin.

Tanker Ne Humanus Crede

Tanker Ne Humanus Crede

• Tyyli: Farmhouse IPA
• Alk.%: 5,5
• Panimo: Tanker, Jüri, Harjumaa, Viro

Ällös luota immeiseen. Näin kuuluu Tankerin salaseuramaisen etiketin taakse verhoillun oluen latinoitu nimitys. Tätä virolaispanimon ihmisluottamuspulaolutta löytyi äskettäin mainostetullaPalokan reissulla. Luonteeltaan Ne Humanus Crede on Nelson Sauvinilla ja Amarillolla kuivahumaloitu, bruxellensis-hiivakannalla ryyditetty humalapommi. 

Kokonaisuus on valloillaan olevia mehu-IPOja suoraviivaisempi ja etenkin alkuun vähän karheakin eli ei edusta sitä nykypäivän mehevintä päätä. Olut on sinällään kuitenkin ihan hyvin toimiva, ehkä vähän hapuileva mutta asiansa ajava. ”Aika jees”, mitä nyt tuo hiivatwistin rooli vähän arveluttavaksi ehkä jääkin – makumaailma kun tuntuu kääntyvän aika kärkkääseen ja karheaan suuntaan. Liekö ihan sitä, mitä oli tavoiteltu?

We don’t trust humans, and frankly, neither should you. In this conspiracy-riddled world where bloated apes are calling the shots, any reasonable person turns to beer. And what a beer this is! Brewed and dryhopped with Amarillo and Nelson sauvin hops, fermented with the super aromatic bruxellensis yeast strain and flavoured with lime leaves and lemon zest? Want more flavour? Fuggedaboudit!

Tanker Ne Humanus Crede

Hivenen samea, valkeapäinen ja vaaleahkokeltainen olut. Tuoksu on hieman arvoituksellinen, aika mieto ja lähinnä greipinkuorta, sitruunaruohoa ja yrttiä antava.

Maku tarjoilee kuitenkin enemmän. Aika kuivaksi vedetty, aromaattinen ja lopussa kohtalaisen napakka meno toimii, vaikkei sitä kaikkein syvintä antia ehkä esittelekään. Sitruksisuus on läsnä heti alusta alkaen ja taittuu loppua kohden greippisempään suuntaan. Matkassa kulkee myös kevyttä yrttisyyttä, sitruunaruohoista otetta vaalean maltaan kantaessa koria melko eleettömällä rutiinilla.

Aika avaa makuja ja tuo kaivattua tolkkuakin tunnelmaan, joka on aluksi aika karhea ja kärkäs. Sitrus saa hieman syvyyttä taakseen ja epämääräinen yrttisyyskin suuntaa vaalean hedelmäisyyden verhotessa sitä alleen. Karheutta ja mausteisuuttakin jälkeen kumminkin jää. Loppuunsa aika napakanlaisesti iskevä ja suoraviivainen koitos, muttei ihan huippuunsa yltävä kumminkaan.

Pisteet: 33/50

Tempest Saison du Pommes

• Tyyli: Saison
• Alk.%: 8,7
• Panimo: Tempest Brewing Co., Galashiels, Roxburghshire, Skotlanti 

It seems Winter has not so subtly crept its way into our lives. However, that doesn’t mean the rich, delicious flavours of Autumn’s harvest have been forgotten. For us, nothing reminds us more of Autumn than Scottish apples.

Our commitment to fresh, high quality ingredients is reflected in what we choose to use in our seasonal beers, and so it made sense to take full advantage of the apples that were right on our doorstep. We acquired fresh, pressed Scottish apple juice from our friends up in Dunbar at Thistly Cross Cider as the base for this latest seasonal special.

Eteläisessä Skotlannissa tykätään nähtävästi kikkailla luonnonantimilla. Hihasta ravisteltuna, sellaisena ”vissiinkin”, arviona galashielsiläiseltä Tempest Brew Co.:lta on tullut verkkokauppojen puolella vastaan melkoisen monta mehulla, siiderillä, hillolla tai ties millä maustettua olutta. Eikä siinä mitää, nyt meneillään olevalla sourien ja marja-hedelmä-viritysten aikakaudella niille riittää kysyntää enkä voi laskea itseänikään tämän kansanosan ulkopuolelelle, päinvastoin.

Valintani osui tällä kertaa shampanahiivalla käytetyllä, skotlantilaisella omenamehulla maustettuun (tai oikeastaan blendattuun) saisoniin. Se pääsi testiin hieman ennen kotoista omenakautta, ajatuksena kesän jälkipuoliskon leppoisan kotiterassitunnelmoinnin kruunaaminen. Ihan yksyhteen eivät toiveet ja lopputulos kuitenkaan menneet, mutta mikäs siinä, hutejahan tässä pakostakin tulee. Vaikkei Saison du Pommes tällä kertaa maaliinsa osunutkaan, ei se estä minua testailemasta panimon muuta tuotantoa tulevaisuudessa. Veikeää kamaa näkyisi listoilla nimittäin olevan. Paino sanalla ”veikeä”.

Panimon tarina alkaa oikeastaan Atlantin takaa, Kanadan British Columbiasta, jossa skotlantilainen Gavin sekä Uudesta Seelannista kotoisin oleva Annika tapasivat paikallisen panimopubin hommissa 90-luvun lopulla. Yhteinen sävel oluen suhteen löytyi ja kaksikko suuntasi matkansa kohti Annikan kotiseutua, Uutta Seelantia. Siellä pyöräytettiin käyntiin pienimuotoinen panimotoimintaantutustumisprojekti, joka valoi uskoa suurempaa tulevaisuutta kohtaan.

Matka maailman ympäri jatkui ja tällä kertaa määränpäänä oli Gavinille tutut maisemat Skotlannissa. Panimon perustamiselle tutkittiin monia eri vaihtoehtoja ja lopulta sopiva aihio löytyi pienehköstä Kelson taajamasta, Englannin rajan (vaiko ”rajan”?) tuntumasta. Panimoa ei vielä kuitenkaan pantu tulille, vaan syntyi The Cobbles –niminen gastropub, joka niitti mainetta laadukkaan ruuan ja tunnelmansa myötä. Kului kolme vuotta, kunnes Gavin lopulta laittoi ison pyörän pyörimään. Sopivat panimotilat löytyivät läheisestä meijeristä ja näin Tempest Brewing Co. perustettiin keväällä 2010. Gastropub pyöri panimon rinnalla oluttoiminnan kasvaessa askel askeleelta. Helmikuussa 2015 Tempest lopulta kasvoi ulos vanhoista tiloistaan ja uusi panimo moderneine tuotantolinjoineen ja muine herkkuineen kasvatti toiminnan laajuutta entisestään.

Tempest vaikuttaa etäisen tutustumisen perusteella seuraamisen arvoiselta toimijalta jo pelkästään sen ennakkoluulottoman kokeilunhalun puolesta. Oman lisämausteensa matkaan antavat myös Uuden Seelannin humalakontaktit, joita karttui taipaleen ”ensimmäisen” osion aikana. Yhtä kaikki, yksi mätä omena ei vielä tätä panimoa riitä teilaamaan. Pitänee maistella jokunen lisää mikäli vielä vastaan tulee. Kikkailuissahan on usein teemana ”hitti tai huti”, joten rinta leukaan ja… eikun…

Tempest Saison du Pommes

Hieman tummaan taittuvan keltainen, samea ja kevytvaahtoinen olut. Tuoksu tosiaan on kuin omenalla terästetty saison, ei tosin mitenkään mahdottoman hekumallisessa muodossa joskaan ei nyt mitenkään epämiellyttävälläkään tavalla. Aika tasapaksu tuoksu siis. Saisonhiivaa, mausteisuutta ja sitruksista happamuutta kokonaisuutta pehmentävällä, kevyen makealla omenaisuudella varustettuna. Vähän sukkainen kaiku tuossa ehkä silti on. Toffeistakin tuntua on ilmoilla.

Maultaan olut ei lopulta ole niin mairitteleva. Jokin hämärä sivumaku dominoi ja se arvatenkin tulee lisätystä omenamehusta. Se on sukkainen, kainalohikinen, einesruokamainen... Dominointi on voimakas sana, ehkä leimaavuus voisi olla parempi. Nautinnon se joka tapauksessa vie. Muutoin löytyy hieman makeaakin mallasta,  hitunen alkoholia, mausteista hiivaisuutta sekä sitruksista happamuutta. Vähän lääkemäinen kaiku. Se siitä kesäkauden ilottelusta.

Tuomio: Nokkeluuteensa kompastuva, kehno omenasaison, joka todennäköisesti olisi kohtalainen saison ilman ”lisäaineita”.

Pisteet: 20/50

Mikkeller Yeast Series 2.0: Brettanomyces Lambicus

• Tyyli: Hapan Ale
• Alk.%: 6,4
• Panimo: Mikkeller, Kööpenhamina, Tanska
• Pantu: De Proefbrouwerij, Lochristi - Hijfte, Belgia

Sarjan tämän kertaiset hiiva-laadut
(kuva: mikkeller.dk)

Harry’sin kaapista löytyi vielä Mikkellerin Yeast Series 2.0-sarjan tuotteita. Sarja käsittää kuusi olutta, joiden tarkoituksena on esitellä eri hiivalaatujen vaikutusta oluen makuun. Ideana on, että oluet on valmistettu täysin samoista raaka-aineista, samalla tekniikalla ja samoissa olosuhteissa. Ainoastaan hiiva-lajike sekä hiivan vaatima yksilöllinen käymislämpötila vaihtelee. Tämänkertainen olut kuuluu Yeast Seriesin toiseen otantaan, siitä tuo nimessäkin esiintyvä 2.0. Vastaavaa testailuahan on aiemmin tehty myös humalilla (eli samalla reseptillä valmistetuissa oluissa ainoana erona on humalalajikkeen vaihtelu). Näitä tulee mieleen äkkiseltään Mikkellerin Hop Series- ja BrewDogin IPA is Dead-sarjat, jonka tämän keväisestä setistä oli vielä jäljellä Goldings-versiota Harry’sin hanassa.  

Mikkellerin valmistettu hiiva-sarja esittelee seuraavat hiivat: American Ale, English Ale, Brettanomyces Lambicus, Brettanomyces Bruxellensis, Lager ja Saison. Näistä valikoin lasiini Brettanomyces Lambicuksen, koska tuo kuulosti ennakkoonkin jo mielenkiintoisimmalta. Vaihtoehtoina kaapissa olisi ollut tarjolla ainakin Saison-hiivoitettua – mahdollisesti muitakin. Mielestäni varsin hyösyllinen idea, sillä ainakin itselleni eri hiivojen ominaisuuksien erot ovat todella huonosti tiedossa, joten nyt osui täysin oikeaan kohteeseen tämä testi. Mitäpä sitä ei tekisi tieteen ja itsensä sivistämisen hyväksi? Periaatteessahan näitä olisi pitänyt ottaa vähintään pari rinnakkain todellisen vertailun tekemiseksi, mutta ajanpuutteen vuoksi tyydyin tähän yhteen ainoaan.

Oluen pohjana on rapsakka Pale Ale, johon onkin tungettu Mikkellermäisesti tuhti kattaus eri humalalajikkeita, kuten Simcoe, Nugget, Warrior, Amarillo ja Centennial. Muistelisin pullon kyljestä lukeneeni sen sisältävän ainakin neljää eri mallasta sekä kaurahiutaleita (havreflager). Alkoholia löytyy sopuisat 6,4%. Ajattelin perusoluthiivoista poikkeavan, lambicien tekoon käytetyn villihiivan tuovan selkeän eron tavan Pale Aleen, joten uskalsin luottaa tähän yhden pullon otantaan. Laajempaa vertailua löytyy esimerkiksi Tuopillinen-blogin testauksesta. Molemmat Yeast Series-sarjat on pantu kokonaisuudessaan belgialaisella De Proefbrouwerij-panimolla, joka onkin kunnostautunut etenkin Mikkellerin haamupanimona, mutta omaa meriittejä myös useiden muiden panimoiden tuotteiden valmistuksesta.

Mikkeller Yeast Series 2.0: Brettanomyces Lambicus

Kellertävän oranssi, kauniisti kupliva olut, vaahdoltaan keskirunsas. Maku onkin mielenkiintoinen, hetken tätä joutuu ihan pohtimaan. Mansikkaista ja tuoreen hedelmäistä, melko hapanta makeutta, vaaleaa, jokseenkin vaalean karamellisen makeaa viljaisuutta sekä läpi maun vaikuttavaa raa’an sitruksista humalointia. Taustalta on vielä nostettava esiin ohuempi kukkainen aromi, joka tuo jopa tasapainottavaa tunkkaisuutta makuun jämäköittäen sitä mukavasti. Samassa sykyssä piilee myös ripaus kuivahkoa yrttisyyttä. Jälkimaku jättää suuhun keskikatkeran, hitusen raa’ankin ja happaman tunnelman mainittujen katkeroiden ja geuzeista tutun tuoreen hedelmäisen happamuuden toimiessa pääroolissa. Tuota komboa on omiaan vahvistamaan keskirunsaat hiilihapot ja rungon hienoinen ohuus. Karkeasti sanottuna lambicmainen hedelmäinen happamuus käsittää mausta noin neljännenksen, puolet menee hieman ponnettoman rungon omaavalle, tuhdinpuoleisesti humaloidulle pale alelle ja viimeinen neljännes näitä täydentäviin makuihin, kuten tuohon mainittuun kukkaisaromiin. Kokonaisuutena ja ideana mielenkiintoinen tapaus, mutta hieman ”raa’anlainen” lopputulos. En tiedä, kierolla tapaa kiehtova ja suositeltava – toisaalta turhaa kikkailua, josta jää hieman keskeneräinen kuva. Plussan puolelle tämä joka tapauksessa meni, kannattaahan tuo kokeilla.

Pisteet: 35/50