Tämän päivän jaksossa pureudutaan nykystatukseltaan kahteen varsin
eri sarjoissa painivaan lambicvalmistajaan: sympaattiseen, eritoten lambic- ja
sourhörhöjen lempilapsena pidettyyn Cantilloniin sekä makeutettujen lambicien
ylösnostattamaan, nykyisin Heinekenin ja Carlsbergin konsortion osana toimivaan
Mort Subiteen sekä niiden peruslinjan geuzeihin. Kummankin
menestystä on edesauttanut pitkäkatseinen reagointi markkinoiden muutoksiin,
joskaan samasta pelikirjasta strategioita ei selvästikään ole luntattu.
Geuze #8:
Cantillon Gueuze 100% Lambic Bio
 |
Cantillon, Bryssel5,0%Panimo perustettu: 1900 |
Cantillon on se oman kuplan kenties arvostetuin ja himotuin lambictoimija, jonka jaloja herkkuja haikailen kovasti itsekin. Panimo on perustettu vuonna 1900 ja se on tätä nykyä Brysselin ainoa lambicin tuottaja, kun niitä sata vuotta sitten oli kuutisenkymmentä, jos sekoittajatkin lasketaan lukuun.
Panimon perustanut Paul Cantillon oli viljakauppiaan poika, joka isänsä työn jatkamisen sijaan oli enemmänkin kiinnostunut oluesta. Isä Augustekin oli tämän huomannut ja ryhtyi kartoittamaan vaihtoehtoja. joilla jälkikasvun urahaaveita voisi edesauttaa. Koska oman panimon perustaminen tyhjästä oli taluodellisesti liian suuri ponnistus, päätyi Auguste ostamaan paikallisen Vandezande-Van Roy panimon Lembeekistä 1894. Pojat Emile ja Paul työskentelivät panimolla, kunnes Paul perusti vaimonsa Marie Trochin kanssa oman lambicsekoittamonsa Brysseliin.
Veli jatkoi lembeekiläispanimon pyörittämistä ja tuotti raaka-ainetta myös Paulin sekoittamon käyttöön. Jalostettavaa olutta ostettiin myös Marien suvulta, jolla oli Lembeekissä myös oma lambicpanimo nimeltään Hygiëna.
Lambicien sekoittaminen jatkui vuoteen 1937 saakka, jolloin pariskunnan pojat Robert ja Marcel olivat jo mukana toiminnassa. Tuolloin Cantillonit ostivat edellisvuonna toimintansa lopettaneen Brasserie Nationale du Néblonin ja siirsivät sen laitteiston Brysseliin. Cantillonin ensimmäinen itse valmistama lambic pantiin vuonna 1938, vain hetkeä ennen kuin Robert ja Marcel kutsuttiin toiseen maailmansotaan.
Panimotoiminta ei sota-aikana päässyt etenemään raaka-ainepulan vuoksi. Pysähtyneisyyden aika loppui sodan myötä, mutta aiemmin kohtalaisen hyvin vetäneet lambicmarkkinat olivat samalla hiljentyneet. Alueelle samaan aikaa iskenyt lämpöaalto myös pilasi useiden panimoiden varastot, mukaan lukien Cantillonien.
50-luvulla suunta oli jo vahvasti nousujohteinen, mutta seuraavana vuosikymmenenä lambicien kysyntä kääntyi taas laskuun. Robert myi osuuntensa Marcelille, joka myöhemmin luovutti vetovastuun tyttärensä miehelle, Jean-Pierre Van Roylle.
Vävypoika lähtikin elvyttämään kilpailun ja makutottumusten
muutosten kiristämää taloutta iskemällä makeutettujen lambicien markkinoille.
Valitettavasti panimon makeutetut geuzet eivät kääntäneet laskusuhdannetta ja
toiminta oli pitkään miinusmerkkistä. Makeuttajista luovuttiin pikkuhiljaa
vuoteen 1978 mennessä ja samalla panimosta alettiin tekemään elävää, kulttuurihistoriallista gueuze-museota.
Se tarkoitti paitsi ylimääräisistä makeutusaineista luopumista, myös
tuotantomäärien laskemista, sillä osa varasto- ja tuotantotiloista
valjastettiin näyttely- ja tapahtumakäyttöön.
 |
| Cantillon Gueuze 100% Lambic Bio |
Tämä muutos kantoikin hedelmää ja vuodesta 1986 tavaraa lähti myös mannertenväliseen vientiin. Lambicin ja sen eri muotojen nousu olutharrastajien suosioon alkaessa 1990-luvulla, oli Cantillonilla jo valmiiksi hiottu konsepti ja viimevuotiset panostukset laadun parantamiseen alkoivat maksaa itseään takaisin. Panimon sisäisen laadunvarmistuksen lisäksi Jean-Pierre oli karsinut jälleenmyyntipaikoista sellaiset toimijat, jotka säilyttivät oluita pystyasennossa.
Jean-Pierre astui syrjään toiminnasta vuoden 2009 jälkeen ja nykyisin panimosta vastaa hänen poikansa Jean, joka on ollut mukana vuodesta 1989 alkaen. Siinä missä kaimani J-P edusti konservatiivista, perinteistä kiinni pitävää linjaa, on Jean lähtenyt avoimemmin kokeilemaan lajityylin rajoja. Cantillonin pieneriä on maustettu milloin suomalaisella punaviinimarjalla, milloin vähän eksoottisemmilla hedelmilläkin. Jean-Pierren kunnioitus perinteitä kohtaan teki Cantillonista osaltaan sen vahvuisen kuin se nykyään on, mutta loi samalla vakaan pohjan Jeanille, joka kehittää panimon toimintaa nykyajan vaatimuksia mukailevaksi. Tällä kertaa aitoja makuja makeutusaineiden sijasta käyttäen.
Cantillonin oluet valmistetaan luomuraaka-aineista ja mallaspohjasta noin 35% on pyhitetty mallastamattomalla luomuvehnälle. Alkoholilain muutoksen myötä markettiemmekin hyllyihin rantautunut Cantillon Gueuze lienee melko tuttu ainakin kotoisalle olutyleisölle, eikä laajempaakaan valikoimaa tarvitse Tallinnan olutkauppoja kauempaa metsästää – Pienen ja kumppaneiden tempauksia luonnollisesti unohtamatta.
Cantillon Gueuze on sekoitus yksi-, kaksi- ja kolmevuotiaita lambiceja. Sitä on myyty myös nimillä Organic Gueuze, Classic Gueuze ja 100% Lambic Bio, joista jälkimmäistä itsekin etikettitekstin vuoksi suosin.
---
Vaaleankeltainen, läpitunkematon ja hieman oranssinen olut
kauniilla vaahdolla.
Tuoksu on herkullinen. Sopivan kirpeä, miellyttävän hapan,
valkoviinimäisen marjaisa, kevyen viheromenainen ja viinietikkainen. Tammea,
tallia, vehnää, kukkaisuutta ja kuivaa hedelmää. Todella kaunista.
Maku on hyvin hienostunut. Happamuus, omenainen kirpeys ja
tallimainen aromi sointuvat yhteen hienosti. Kuivan valkoviinimäisiä piirteitä
löytyy, samoin viinietikkaa, vehnävää heinikkoa ja mausteisuuttakin. Jälkimaku
on voimistuneen kirpeä, silti tyylikkyyden jatkumoa edelleen kantava. Tyylikäs,
sopivaa haastetta tarjoava ja palkitseva kokonaisuus. Hemmetin hyvää.
Pisteet: 42/50
---
Geuze #9:
Mort Subite Oude Gueuze
 |
Mort Subite (Alken-Maes - Heineken), Kobbegem7,0%Panimo perustettu: 1869 |
Mort Subite on tosiaan kahden suurkonsernin Heinekenin ja
Carlsbergin konsortiota edustava, pääasiassa makeutettujen lambicjuomien
valmistukseen erikoistunut panimo. Myös perinteisen linjan geuzea kuitnekin
tehdään ja onpa se palkintojakin vielä suurkonserniaikaankin kerännyt. Tarinana
pohjalta löytyy perhevetoinen tarina pienestä, paikallisesta toimijasta, joka
on syytä muistaa ennen totaalisen tuomion jakamista.
Panimon tarina alkaa vuodesta 1869, jolloin panimon veljeltään
jo aiemmin perinyt Johanna Philipina Bastaerts nai maanviljelijä Jan Fransiscus
De Keersmaekerin. Jan lähti hyödyntämään naimakauppojen kautta ulottuville
tarjoutunutta tilaisuutta ja näin panimo, josta ajan myötä muotoitui nykyinen
Mort Subite, sai alkunsa.
Historian aikajana seurailee monien muiden saman lajin
parissa edustaneiden valmistajien vastaavaa. Panimo siirtyi ensin Johannan ja
Janin pojanlle Felix Jan De Keersmaekerille, jonka pojasta Hubertista tuli myöhemmin
jo kolmannen sukupolven panimoyrittäjä.
Hubert kutsuttiin asepalvelukseen ensimmäisen maailmansodan jälkeen.
Saksassa vietetyn komennuksen ajalta karttui kokemusta mm. germaanioluiden
valmistuksesta ja palatessaan Belgiaan hän aloitti lambicin ohella myös
pintahiivaoluiden valmistuksen. Alet myytiin Hert Ale –nimen alla, kun lambicit
kulkivat nimellä Gueuze Den Hert.
Kuten aiemmatkin geuzetarinani osoittavat, vaikuttavat belgialaiset
pitävän oluenvalmistustaidon oppineita yrittäjiä erityisen luotettavina
asiainhoitajina, sillä myös Hubert valittiin oman kylän pormestariksi vuosiksi
1932-1945. Valtakausi päättyi Hubert menehtymiseen. Panimon laitteisto kuitenkin
uusittiin ennen kuolemaa, mutta ennen kuin asennus ehti alkaa, syttyi toinen
maailmansota. Uudet laitteet piilotettiin heinäkasan suojiin, missä ne
säilyivätkin koskemattomina sodan yli.
Leskeksi jäänyt vaimo kuitenkin jatkoi panimotoimintaa ja
toteutti myös jo aiemmin suunnitellun tilalaajennuksen. Uuden, edelleen
talviaikaan käytössä olevan panimohallin rakentaminen kesti kaksi vuotta
valmistuen 1952. Hlijalleen panimo siirtyi Hubertin jälkikasvun huomaan. Ensin
sen toimnnasta vastasi Paul, joka sai myöhemmin seuraa veljestään Andrésta.
Paul valittiin Kobbegemin pormestariksi vuonna 1958. Näihin
aikoihin panimo valmisti myös De Keersmaeker Pilsiä, joka vuoden 1960
huipussaan käsitti jopa 60% koko panimon myynnistä. Sen kysyntä kuitenkin
kääntyi pian laskuun ja 70-luvulle tultaessa panimo keskittyi kokonaan
lambicien valmistukseen. Samainen vuosikymmenen vaihde toi myös nykyisen Mort
Subite –nimen mukaan toimintaan.
Nimi juontaa juurensa vuodesta 1928 Brysselissä lambicsekoittamista
harjoittaneesta A La Mort Subite kahvilasta, kun De Keersmaeker osti
sekoitustoiminnan Vossin veljeksiltä. Kaupan myötä lambicbrändin nimi muuttui Geuze
Den Hertistä tutummaksi Geuze Mort Subiteksi. Panimo jatkoi edelleen De Keersmaekerin
nimellä ja A La Mort Subitekin kulkee sijoillaan jo neljännen Voss-sukupolven
jatkaessa toimintaa.
1984 alkoi myös vienti Yhdysvaltoihin ja seuraavana vuonna
palkattiin uusi panimomestari, Bruno Reinders. Kasvu-uraa jatkettiin
aikomuksella ostaa pienempiä toimijoita ja 1989 kaupat tehtiinkin schepdaalilaisesta
Eylenbocshista, josta tuli lopulta Mort Subite varasto – ei sivutoiminen
panimo. Paul-veljen poliittinen ura oli tässä vaiheessa vakavoitunut siinä
määrin, että hän päätyi myymään osuutensa panimosta Alken-Meas –yhtiölle.
Moninaisten, päällekkäin tapahtuneiden muutosten joukkoon
mahtui myös samaan aikaan alkaneet laatuongelmat, joiden paikkaamiseksi
palkattiin Belle Vuella aiemmin työskennellyt Marcel Lebeau. Lebeau toi
mukanaan ratkaisun, jonka myötä Mort Subiten valmistusprosessi poikkeaa
oleellisesti lähes kaikista muista lambicvalmistajista.
---
”Lebeau method”
Lebeaun Belle Vuelta mukanaan tuomaa valmistusideaa ei toki
suoraan intergroitu panimon käytänteisiin, joskin ongelman ydin oli alusta
lähtien selvä: panimon laakea lambicallas (koelship) oli paitsi liian pieni mutta
myös liian syvä, eikä se kyennyt käsittelemään sinne pumpattua vierremäärää
halutulla tavalla. Ratkaisun löytämiseksi puolet vierteestä pumpattiin altaan
sijasta ulkoilmalla täytettyyn terästankkiin.
Testit osoittivat, että tankkiin pumpattu, puhdistamaton ”luomuilma”
sisälsi saman määrän käymiseen vaadittavia villihiivoja kuin allasvinttikin, jonka
myötä allasmetodista päätettiin luopua kokonaan. Belle Vuen käyttämä DKZ –metodi
on hyvin samankaltainen, enkä ainakaan itse osaa etsiä mainittavampaa eroa niiden
ideasta ja toteutuksesta.
---
 |
| Mort Subite Oude Gueuze |
Kun Scottish & New Castle osti Alken-Measin vuonna 2000,
oli Andrénkin aika jatkaa matkaa. Hän myi oman puolikkaansa panimojätille ja
samalla De Keersmaekerin perinteikäs nimi katosi panimobisneksen maailmakartalta.
Myöhemmin myös Marcel Lebeau siirtyi eteenpäin ja Bruno Reinders nousi tärkeään
rooliin tuotannosta vastaavaksi henkilöksi. Bruno myös johti Scottish & New
Castlen kustantaman miljoonaremontin maaliin ja on tuotannon kantava voima
vielä nykyään.
Liekö suuromistajan seurausta vai ei, keskittyi panimo
2000-luvun alusta lähtien makeutettujen lambicien valmistukseen. Perinteisemmät
Oude Kriek ja Oude Geuze palautettiin tuotantoon useampi vuosi myöhemmin (2007
& 2008). Limulambicit pysyivät kuitenkin tuotannon pääaiheena ja 2008
Scottish & New Castle siirtyi Carlsbergin ja Heinekenin konsortion
alaisuuteen.
Suurpanimokytköksestä huolimatta Mort Subite –oluet ovat
edelleen palkintoja ansaitsevia tuotteita, kuten Oude Gueuzen vuoden 2016 World´s
Best Lambic –tittelin voittaminen World Beer Awardseissa osoittaa. Panimo on
tiettävästi myös ainoa lambicin tekijä, joka käyttää yksinomaan belgialaisia
marjoja oluissaan. Toinen mielenkiintoinen yksityiskohta miljoonaremontteja läpikäyneessä
panimossa on pullotus, sillä sen perinteisen linjan geuze ja kriek pullotetaan
oman verstaan sijasta Boonilla.
Mort Subite Oude Gueuze on tosiaan panimon perinteisempiä
arvoja henkivä olut. Se on sekoitus vähintään kolmevuotiasta ja nuorta
lambicia, joka kypsytetään tammitynnyreissä.
---
Hivenen tumma, hienoisen punasävyisen keltainen Lambic
valkealla vaahdolla. Tuoksusta löytyy aamukasteen kastelemaa heinikkoa,
valkoviinin rypälemäistä tunnelmaa, kevyttä viheromenaa, sitä myöten hillittyä
siiderimäisyyttä ja sitruksista pirskahtelevuutta. Vähän konservatiivinen,
mutta sinänsä toimiva tuoksu.
Maussa tapahtui enemmän, mutta hieman hillityllä tapaa
kumminkin. On tammista tynnyriä, vaniljaista virettä ja kirpeää omenaa - kuiva
siideri, kirpakka valkoviini ja sitruksinen tuntu tahdittavat tunnelmaa.
Yrttiä, kuivan viljavaa mallasta, ehkä vähän talliaromiakin. Jokin jää
kuitenkin uupumaan, liian kliininen ilmapiiri varjostaa muutoin toimivaa
makutarjontaa.
Välimallin geuze on rumasti sanottu, mutta liian helppo ja
siloiteltu se kumminkin on. Porttilambic?
Pisteet: 32/50
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti