torstai 21. heinäkuuta 2016

Jyskän Panimon ”mehiläissahdit”



Kaksi kutkuttavaa "mehiläissahtia".
Laitisen Mikan kotiverstas Jyskässä on paikka, josta kuuluu aika ajoin kummia. Kotipanimon oluissa on vuosien varrella maistunut niin kanttarelli kuin mustikkakin ja kellarissa pöhisee ties monennettako kiertoaan läpikäyvä soleratynnyri. Tällä kertaa tarjolla oli kutkuttavaa ”mehiläissahtia” sekä muutamia muita herkkuja, jotka sain matkaani juhannuksen alla suorittaessamme kirjavaihtoa omenapuutarhan katveessa. Mikan ja Maria Markuksen uusi Rakkaudella Pantua –kotiolutkirja pääsee tarkempaan tarkasteluun elokuun kesälomilla, mutta vaikuttaa ensisilmäilyllä oivalta infopaketilta myös kotioluiden juomiseen keskittyneelle harrastajalle.

Mutta että mehiläissahtia? Tai ”sahtia” kun eivät nämä hiivansa puolesta viralliseen sahti-määritelmään kuitenkaan taida istua. Mika osallistui hieman aiemmin Kööpenhaminassa Ny Nordisk Øl –seminaariin, josta mukaan tuomisiksi tarttui fynniläisen Munkebo-panimon Claus Christensenin antamat mehiläishiivanäytteet. Kyseessä on kaksi panimon viereisen mehiläistarhan mehiläisistä eristettyä hiivalaatua, joiden tarkempi lajimääritys on par’aikaa käynnissä White Labsin hiivalaboratoriossa. Mika itse kirjoittaa blogissaan seuraavaa:
Munkebon hiivat eivät vaikuta brettanomyces lajin edustajilta, sillä niillä käytetyt oluet ovat hillityn ja elegantin hedelmäisiä. Vielä ei ole myöskään varmaa kuuluvatko nämä mehiläishiivat saccharomyces cerevisiae -lajiin, kuten tavalliset panimoiden pintahiivat tai leivinhiivat...
...Luonnossa hiivaa on varsinkin sokerilähteiden lähettyvillä, kuten marjojen, hedelmien, kukkien ja viljanjyvien pinnassa sekä puiden kaarnassa. Hiivoissa on kuitenkin valtavia eroja, ja vain harva luonnonhiiva täyttää oluenpanijan kriteerit. Tämän yksisoluisen eliön pitäisi pystyä käyttämään hyvin erilaisia mallasperäisiä sokereita ja kestää alkoholia. Oluen maunkin pitäisi olla hyvä ja persoonallinen.
Kun mehiläinen kerää mettä, tarttuu sen matkaan siitepölyn lisäksi myös kukissa eläviä hiiva- ja eliöpartikkeleita. Claus sai ajatuksen tutkia niiden käyttöä oluen valmistuksessa jokunen vuosi sitten ja nyt markkinoilla on jo muutama mehiläishiivaolut. Mielenkiintoista, mutta järkeenkäypää.

Mielenkiintoiset näytepullot.
Claus sai mehiläiset panimon naapurissa toimivalta hunajatarhurilta. Mehiläiset hän tiputti petrimaljaan, jossa oli nimenomaan oluenpanoon sopivia hiivoja suosiva kasvualusta. Luonnonvalintaa suoritettiin siis jo tässä vaiheessa, ja esimerkiksi huonosti alkoholia ja humalan katkeruutta kestävät hiivat karsiutuivat jo kättelyssä. Siltikin hiivan metsästys on työlästä, sillä potentiaaliset hiivat pitää puhdistaa vieraista mikrobeista. Ja vasta sen jälkeen pääsee testaamaan millaista olutta hiiva tuottaa.
Lopputulemana on neljä sopivaa hiivakantaa, joista kullakin on luonnollisesti omat erityispiirteensä. Kaksi tuottaa olueen banaanin aromeita, yksi kirsikan ja vadelman neljännen ollessa hedelmäisempi persikan ja aprikoosin sävyin. Nyt maistettavana olevissa sahdeissa on käytetty kahta jälkimmäistä, hieman normisahdin makukirjosta poikkeavampaa kantaa.

Tarjolla oli tällä kertaa hieman vaaleampaa ja kantavierteeltään hieman kevyempää (20 °P) ”Joutsa-tyylistä” sahtia kahtena kappaleena. Toinen erä oli käynyt Munkebo #002 –hiivalla ja toinen Munkebo #004 –kannalla, joista jälkimmäinen oli se persikka-aprikoosi-taipuvainen, ensimmäinen vatukko-kirsikkainen. Tummaa kaljamallasta on käytetty vähän ja sen sijaan reseptissä on mallastamatonta kauraa. Lopputulos on lopulta tunnistettavan sahtimainen ja kuten Mika itsekin kuvaili, hieman virolaisten koduõluiden tyyppinen. Saamani versiot on jälkikäytetty pullossa.

Mehilläissahti M4+ (Munkebo #004) ja Mehiläisahti M2+ (Munkebo #002)
Pantu 8.6.2016, nautittu 8.7.2016. Vahvuus 7,5-8,0%.

Ulkonäkö:
Kaksi oikeastaan samannäköistä sahtia rinnakkain, M2+ tosin vaahtoaa hieman runsaammin. Kyllä, nämä sahdit vaahtoavat ja tekevät sen vielä varsin kauniilla tavalla. Muutoin neste on oranssisen rusehtavaa, tasaisen sameaa ja kaunista katseltavaa.

Tuoksu:
Tuoksuista löytyy eroja. Molemmat ovat herkullisia, hyvin sahtimaisia ja puhuttelevia, mutta omaavat täysin omanlaatuisen, marjahedelmäisen tunnelman:

M4+ tarjoilee miellyttävää, kypsää aprikoosin hedelmälihaa sekä kevyempää persikkaisuutta, mitä Mika viestissään lupailikin. Se sekoittuu ilmoilla olevaan, kevyen kuivakkaan mausteisuuteen ja saa mielestäni hieman jopa kanervaisia sävyjä. Vaikutelma on kaksikosta tuhdimpi ja runsaampi.

M2+ sen sijaan etenee hieman kevyemmin, raikkaamman marjaisin pelimerkein. ”Kuin sukellus vattupensaikkoon” voisi kuvata hyvin ensinuuhkaisua. Sormiin hierottua vadelmaa nimittäin löytyy mukavasti ja tunnelma henkii myös pensaan lehtien mietoa ominaistuoksua. Kirsikkaisuus ei ole voimakasta, enkä sitä ehkä osaisi kaikessa pehmeydessään tunnistaa mikäli sitä ei olisi tarjottimella tiedoksi annettu. Harvoin oluen marjaisuus on näin raikasta, hyvällä tapaa kevyttä ja erittäin kesäistä. Jos oikein tunnelmoidaan, näen itseni mökkitien varressa ahomansikoita ja vadelmia poimimassa… Ei huono.

Tuoksun taustat ovat pitkälti samantuntuiset: vaaleahkon maltaiset, hivenen mutta riittävän karamelliset sekä ohuen leipäiset. Hitunen mausteisuutta, ehkä niittykukkaista yrttisyyttäkin. M2+ kokonaisuutena kevyempi, M4+ tunnelmaltaan syvempi.

Maku:
Mauissa on tuoksua selvemmät eroavaisuudet. M4+ on edelleen runsaampi, syvempi ja mielestäni sahtimaisempi. M2+ taasen keveydessään on hyvin kesäinen, jopa virkistävä ja hyvällä tapaa kuivempi. Se tuntuu myös kumppaniaan vaaleammalta makumaailmansa puolesta.

Runko ei tosissaan tutun lammilaista, tummanpuhuvaa koulukuntaa edusta, mutta ehkä näin hiivojen eroavaisuudet pääsevät paremmin esiin. M4+ omaa myös sopivaa tummuutta, hivenen paahtuneen oloisen toffeisuuden ja aavistuksen tumman maltaisuuden myötä. Se on kypsän hedelmäinen, ei enää niin selkeän aprikoosinen vaan enemmän kypsänä kuivatun hedelmäsekoituksenomainen. Aprikoosia kyllä on, mutta samoin myös rusinaa – äkkiseltään vähän belgivivahteinenkin. Takapotku on kuivahkon mausteinen, toimiva ja kevyen katkerakin. Sahti tahmaa hieman huulia ja soljuu suussa kohtalaisen mukavasti. Aika runsas maku tosiaan, vaikka vaaleus vähän keventääkin kokonaisuutta. Lämmetessään saa lopetukseensa vähän mustaviinimarjapensaan virettäkin, mikä nousee esiin röyhtäyksen myötä (pahoittelen mielikuvaa).

M2+ on melko selvästikin kesäisempi, hyvin aurinkoinen ja maaseudulla porottavan iltapäiväauringon pakoiluun soveltuva. Taas sitä vatukon kokonaisvaltaista, tallottaessa ilmoille vapautuvaa lehtien, varsien ja marjojen mehukkuutta. Kirsikka löytyy nyt selkeämmin eikä lopun mausteisemmasta karheudesta enää niin kovasti tuo mainittu kanerva tule mieleen – ehkä vähän siltikin. Tausta vaikuttaa M4+:aa vaaleammalta, mutta omaa mukavaa, hunajaankin viittavan toffeen tunnun lisäksi hivenen paahdettua paahtoleipäisyyttä. Lopun valkopippurin tahdittama mausteisuus sopii tähän hyvin. Belgivertausta ei tällä kertaa irtoa, vaikka vähän jotain vaalean belgi alen tuntua tässä voisi sinällään ollakin. Sahtimainen, vaikkei ihan M4+:sen vertaisesti. Ja nyt puhutaan siitä lammilaisemmasta, mihin olen itse tottunut.

Kumpi?
Hankala sanoa kumpi on suunmukaisempi. M4+ viettelee itselleni paremmin tutulla, tummemman sahtimaisemmalla otteellaan, mutta toisaalta vatukosta huuteleva ”kesäsahtikin” on kyllä herkullista nautittavaa. Se on lopetukseltaan ehkä vähän rouheampi, joten kallistunen sen suuntaan. Parempi puolisko sen sijaan oli eri mieltä eli tasapaino on siinäkin suhteessa saavutettu. Pisteitä en anna, mutta kyllä nämä neljänkympin sahteja ovat kumpikin. 

Sinällään hauska huomio: mehiläisistä kun on puhe, on vaikea olla nostamatta alitajuisesti hunajaista makua näistä sahdeista esiin. Kuivahko mausteisuuskin tuntuu siitepölymäiseltä, ihan jo lähtökohtaisesti.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti