Kotiolut: Puutteenkujan Soiro

Puutteenkujan Soiro

Joulun alla tarjoutui tilaisuus saada maistiin Arto Vainiomäen mestaroimaa sahtia Joutsasta. Sanomattakin selvää, että ilmoittauduin iltahämärissä vartomaan sahtitoimitusta kylän bussiseisakkeelle. Sahtialueen aarteet kiinnostavat nimittäin erittäin paljon, olinhan juuri hakenut Varastopanimonkin sahtia ja oluita maisteluun.

Artolla on Joutsan sydämessä Puutteenkujalla neljän hengen kaveriporukka, joka on valmistanut sahtia kymmenisen vuotta. Alkujaan opit on saatu eräältä lajin jo edesmenneeltä mestarilta ja näin perinnetietoutta vaalitaan todennetusti yli sukupolvien.

Jotain kaverusten tekemisen tasosta kertoo sekin, että nelikosta löytyy kaikkiaan kolme Joutsan sahtimestaruuden ansainnutta tekijää ja neljännelläkin on hopeatiloja taskussaan useampia. Vahvalla sahtialueella vähintäänkin hatunnoston arvoinen suoritus.

Sahtia valmistetaan porukalla, yhteisöllisessä hengessä. Puutteenkujan sahtiin tulee pieni annos rouhittua ruista ja sitä luonnehditaan hyvin osuvasti varsin makeaksi. Imeläksi en silti lähtisi väittämään. Puulämmitteisen padan äärellä ei lämpömittareita tarvita ja maistokokemuksen perusteella rutiinit tuntuvatkin olevan erinomaisesti hallussa.

Puutteenkujan Soiro & Nenätippu on mielenkiintoinen nimi sahtiporukalle, mutta toisaalta se ole ollut esteenä edes radiosoitolle. Puutteenkujalaisia on nimittäin haastateltu Ylellä muutama vuosi takaperin. Haastattelussa selviää myös, että soiro on paikallisnimitys kehnolle sahdille, mutta ainakaan tätä herrojen jouluksi sorvaamaa erää ei sellaiseen kategoriaan pahin vihamieskään kehtaisi laittaa. Arto tosin selvensi termin olevan kaverusten kesken enemmänkin "vain" synonyymi sahdille.  Pehmeää, jälkimaussa sopivaa särmää saavaa menoa, johon on turhankin helppo syventyä, jollei pidä varaansa.

Puutteenkujan Soiro

Ruskea, käytännössä tummuneen banaanin värinen ja tuoksuinenkin sahti. Oikein hyvältä vaikuttaa. Nenään nousee myös kevyttä mausteisuutta, aika paljon yleisestikin ylikypsää hedelmäisyyttä ja toffeeta. Ylimakea ei kuitenkaan, löytyy kuiventavia elementtejä muun muassa mainitun mausteisuuden ja ehkä vahvuudenkin kautta, vaikkei alkoholi suoranaisesti tuoksukaan.

Maku on erinomainen, mukavan makea ja kypsän banaaninen, muttei kuitenkaan häiritsevän imelä. Kivasti mausteisuutta, jotain muutakin vehnäolutvibaa, vaikken suoranaisesti neilikaksi väitäkään. Katajalla on roolia etenkin taustalla ja lopussa, alkutenhon täyttää varsin pehmeästi soljuva ylikypsä hedelmäisyys, toffeen vivahteinen, keskitumma ja syvän imeltynyt maltaisuus. 

Alkoholin lämpöä nousee loppuun, kuten kuuluukin. Se tuo katajan ja mausteisuuden kanssa hyvää vastapainoa alkupuolen makeudelle. Erittäin miellyttävää juotavaa, jossa askelmerkit ovat hienosti kohdallaan – jopa siinä määrin, että ne maistajalta varmasti salakavalasti pidemmän nautintohetken aika katoavat, jossei tarkkana ole.