keskiviikko 23. heinäkuuta 2014

Kotiolutta: Jyskän Wit Solera 2010



Kesän alussa tapasin oluen äärellä paikallisen legendan, Maltainen-blogia kirjoittavan olutasiantuntijan Mika Laitisen. Palkittuna kotiolutvirtuoosina tunnettu Mika antoi kotiin viemisiksi myös Jyskän kotipanimon oluita, joita olen jo jonkin aikaa säästellyt sopivaa hetkeä varten. Melko tumman puhuvaa valikoimaa nelikko tarjoilee, joten kesähelteille sopivimmaksi valikoin vaalean, mielenkiintoiselta kuulostavan Wit Soleran… Nimensä olut saa sen valmistuksessa tai pikemminkin kypsytyksessä käytetystä menetelmästä (Solera-tynnyrit), joka on itselleni aiemmin tuntematon. Nopealla tarkastuksella ”solerointi” onkin yleisemmin käytössä sherryjen ja madeiroiden valmistuksessa. Lopputuloksesta on ummikon hankala lähteä arvioita heittelemään, mutta varmaa on se, että uusia elämyksiä on taasen tarjolla. Mika itse sanailee oluiden mukana tulleessa info-lappusessa seuraavaa:

”Kuiva ja hapan olut Jyskän solera-tynnyreistä. Tämä on soleratynnyreiden 3. sukupolvi ja valtaosa oluesta on keväällä 2010 pantua witbieriä. Soleratynnyreistä otetaan 80-90% olutta pullotettavaksi ja tynnyrin vaje korvataan uudella oluella. Tynnyreiden mikrobifloora koostuu kolmesta eri brettanomyces –hiivasta ja yhdestä pediococcus –maitohappobakteerista. Alkoholia 6,5%.”

Koska varsinaista arviokehoitusta olutsetti ei sisältänyt, päätin lähestyä tätä ensimmäistä tuttavuutta hieman totutusta poikkeavalla kaavalla… Hieman hullun höpinää ja itsekseen puhelua. Todella mielenkiintoinen olut kuitenkin oli kyseessä – ja ennen kaikkea haastava analysoitava!

Jyskän Wit Solera 2010
Varsin mielenkiintoinen tunnelma… Hiivakannat hallitsevat makumaailmaa laajalla skaalalla ja witmäistä tuntua saa kiinni vain harvoista paikoista – nekin ehkä pitkälti tietoisesti hakemalla haettuna. Kiehtovaa. ”Lambicia?!” ajattelen heti kättelyssä. ”Gueuzeahan tämä pitkälti muistuttaa”. Kieltämättä Cantillonit ja kumppanit nousevat automaattisesti mieleeni. Joukossa on kuitenkin jotain, joka tuo mieleeni punertavan, happaman marjaisuuden. Melko hillitty, osin ehkä hatarakin aasinsilta kuitenkin puhuttelee seuraavasti: ”Framboise…ehkä Kriek sittenkin?” No tokkopa suoranaisesti kumpikaan edellisistä, mutta hienoisen punertavan sävykkyyden kuitenkin laskisin tuon gueuze-vertauksen harteille. Kevyenä tosin. Villihiivat ovat kuitenkin niskan päällä ja leimaavat maalaisranskalaiseen pihapiiriin hevostallin lävitse mielikuvat vievää tunnelmaa. ”Mutta onhan tässä hieman jännää mausteisuuttakin..?” Niinpä onkin, ehkä se wit nouseekin tässä vaiheessa parhaiten esille villimmän puolen dominoivasta ikeestä.

Suutuntuma on muuten yllättävänkin pyöreä, melko tuhtikin – tai ainakin tuota lambic-mielikuvaa vasten peilaten. ”Hapanta hedelmää ja marjaa, mutta ehkä hentoa karamellinkin makeutta löytyy”. No hyvin hyvin hienosti kuitenkin. Kieltämättä makeutta esiin nousee ja maltaan puolelta se varmastikin tulee – näin sen yksinpuheluni keskellä haluaisin nähdä.

Lopputulemana lähin sokkoveikkaukseni olisi varmasti sour ale tai lambic – vahvastihan tuo hapan hedelmä ja brettadominanssi siihen suuntaan veisi. Vivahteikas, mielenkiintoinen ja maistuva makumatka itselleni uusiin ulottuvuuksiin…

4 kommenttia:

  1. Jumalauta, tässä rupeaa olemaan jo sellaista kotiolutta, joka saa jo omat näppini syyhyämään!

    Tosin hämmentävän reilu satsi tuosta solerasta otetaan pois. Ymmärtääkseni normisolerasta otetaan kerralla pois paljon pienempi erä, jolloin vuosien saatossa muodostuu erittäin tasainen, tietyn tyylinen viinityyli. Tosin syynä voi olla se, että olut ei luontaisesti ole yhtä kestävää tavaraa kuin esimerkiksi Sherryt, mikä kannustaa ottamaan valtaosan oluesta pois 3. vuoden jälkeen.

    VastaaPoista
  2. Oluen tehneenä laitan tähän lisätietoa. Tämä solera-menetelmä on hioutunut käytännön havaintojen kautta vähitellen mahdollisimman yksinkertaiseksi ja toimivaksi, eikä se oikeastaan ole kovin lähellä sherryn valmistusta. Kun homman saa pyörimään tämä on erittäin helppo tapa tehdä sour alea. Olen huomannut, että 10-15 % vanhaa olutta riittää tekemään ikääntyneen leiman uuteenkin olueen. Toisaalta makua tuo myös tynnyrin pohjalla oleva hiiva- ja mikrobisakka. Olut on tynnyrissä 3-12 kuukautta, jonka aikana villihiivat ja pediococcus -maitohappobakteerit käyttävät oluen kuivaksi ja happamaksi. Tämän jälkeen olut on valmis pullotettavaksi. Muistaakseni tämä wit oli tynnyrissä 8 kuukautta ja pullotus 2011. Pullossa olut on kehittynyt sen jälkeenkin. Tavoitteena on hieman lambicmainen olut, joka on kuitenkin vähän täyteläisempi ja pehmeämpi. Mukana on myös sherrymäisiä piirteitä. Hyvin JP tuo arviosi osui tähän. Nyt soleratynnyrissä on 7. sukupolvi, jossa on aiempien mikrobien lisäksi kotipihan omenoista peräisin oleva spontaanin käymisen kanta, en ole vielä maistanut.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tattista tarkennuksista! Ainakin prosessi on mukavan erilainen ja omaleimainen perinteiseen kotiolutpaneskeluun verrattuna ja voin kyllä uskoa lopputuloksen myös heijastelevan tätä. Meikältä ainakin sataa miljardi peukkua heti kun jossain jaksetaan yrittää tehdä lambicmaisia oluita. :)

      Poista
  3. Kiitoksia Mikalle tarkennoksesta. Tämä oli todella mielenkiintoinen tuttavuus ja oikeastaan melko hankala olut pukea sanoiksi, haastava siis monessa suhteessa. Näistä minä pidän!

    VastaaPoista