Kotiolutta: Jyskän Wit Solera 2010

Kesän alussa tapasin oluen äärellä paikallisen legendan, Maltainen-blogia kirjoittavan olutasiantuntijan Mika Laitisen. Palkittuna kotiolutvirtuoosina tunnettu Mika antoi kotiin viemisiksi myös Jyskän kotipanimon oluita, joita olen jo jonkin aikaa säästellyt sopivaa hetkeä varten. Melko tumman puhuvaa valikoimaa nelikko tarjoilee, joten kesähelteille sopivimmaksi valikoin vaalean, mielenkiintoiselta kuulostavan Wit Soleran… Nimensä olut saa sen valmistuksessa tai pikemminkin kypsytyksessä käytetystä menetelmästä (Solera-tynnyrit), joka on itselleni aiemmin tuntematon. Nopealla tarkastuksella ”solerointi” onkin yleisemmin käytössä sherryjen ja madeiroiden valmistuksessa. Lopputuloksesta on ummikon hankala lähteä arvioita heittelemään, mutta varmaa on se, että uusia elämyksiä on taasen tarjolla. Mika itse sanailee oluiden mukana tulleessa info-lappusessa seuraavaa:

”Kuiva ja hapan olut Jyskän solera-tynnyreistä. Tämä on soleratynnyreiden 3. sukupolvi ja valtaosa oluesta on keväällä 2010 pantua witbieriä. Soleratynnyreistä otetaan 80-90% olutta pullotettavaksi ja tynnyrin vaje korvataan uudella oluella. Tynnyreiden mikrobifloora koostuu kolmesta eri brettanomyces –hiivasta ja yhdestä pediococcus –maitohappobakteerista. Alkoholia 6,5%.”

Koska varsinaista arviokehoitusta olutsetti ei sisältänyt, päätin lähestyä tätä ensimmäistä tuttavuutta hieman totutusta poikkeavalla kaavalla… Hieman hullun höpinää ja itsekseen puhelua. Todella mielenkiintoinen olut kuitenkin oli kyseessä – ja ennen kaikkea haastava analysoitava!

Jyskän Wit Solera 2010

Varsin mielenkiintoinen tunnelma… Hiivakannat hallitsevat makumaailmaa laajalla skaalalla ja witmäistä tuntua saa kiinni vain harvoista paikoista – nekin ehkä pitkälti tietoisesti hakemalla haettuna. Kiehtovaa. ”Lambicia?!” ajattelen heti kättelyssä. ”Gueuzeahan tämä pitkälti muistuttaa”. Kieltämättä Cantillonit ja kumppanit nousevat automaattisesti mieleeni. Joukossa on kuitenkin jotain, joka tuo mieleeni punertavan, happaman marjaisuuden. Melko hillitty, osin ehkä hatarakin aasinsilta kuitenkin puhuttelee seuraavasti: ”Framboise…ehkä Kriek sittenkin?” No tokkopa suoranaisesti kumpikaan edellisistä, mutta hienoisen punertavan sävykkyyden kuitenkin laskisin tuon gueuze-vertauksen harteille. Kevyenä tosin. Villihiivat ovat kuitenkin niskan päällä ja leimaavat maalaisranskalaiseen pihapiiriin hevostallin lävitse mielikuvat vievää tunnelmaa. ”Mutta onhan tässä hieman jännää mausteisuuttakin..?” Niinpä onkin, ehkä se wit nouseekin tässä vaiheessa parhaiten esille villimmän puolen dominoivasta ikeestä.

Suutuntuma on muuten yllättävänkin pyöreä, melko tuhtikin – tai ainakin tuota lambic-mielikuvaa vasten peilaten. ”Hapanta hedelmää ja marjaa, mutta ehkä hentoa karamellinkin makeutta löytyy”. No hyvin hyvin hienosti kuitenkin. Kieltämättä makeutta esiin nousee ja maltaan puolelta se varmastikin tulee – näin sen yksinpuheluni keskellä haluaisin nähdä.

Lopputulemana lähin sokkoveikkaukseni olisi varmasti sour ale tai lambic – vahvastihan tuo hapan hedelmä ja brettadominanssi siihen suuntaan veisi. Vivahteikas, mielenkiintoinen ja maistuva makumatka itselleni uusiin ulottuvuuksiin…