Vuosikertatrappistia kellarista: Westvleteren 12 & Westvleteren 8

Korkki, joka herättää kunnioitusta - etenkin tämän kokemuksen jälkeen.

Pitelin kulttimaineessa kylpevän luostaripanimo Westvleterenin himoittuja olutpulloja käsissäni ensikerran vuoden 2012 syksyllä. Olin juuri vastaanottanut pienen, merten takaa saapuneen pahvilaatikon, jonka sisällön olin ostanut melko suolaiseen hintaan niinkin modernista oluen kauppapaikasta kuin Ebaysta. Jonkinlaisen mystiikan verhon taakse kätkeytyvän, ulkomaailmaan melko vähän huutelevan panimon oluita sai tuohon aikaan etsiä kivien ja kantojen alta, eivätkä esimerkiksi eurooppalaiset verkkokaupat ylimääräisiä pulloja juurikaan kaupitelleet – eivät ainakaan sen reilun puolivuotisen aikana, jona panimon oluita yritin niiden sivuilta yhyttää.

Sittemminhän aiheeseen on tullut muutos ja esimerkiksi maailman parhaimpanakin oluena pidetyn Westvleteren 12:a edustajia löytyi joku vuosi sitten jo Alkonkin valikoimista. Tuon remonttikuluja kattamaan lasketun erän lisäksi luostarin ulkopuolinen myynti on vissiin edelleen enemmän tai vähemmän harmaata, munkkien siunaamatonta toimintaa, mutta etenkin belgialaiset olutkaupat tuntuvat tuotteita tarjoavan tänä päivänä melko hyvällä prosentilla ja kovalla katteella.

Vuosi 2013 käynnistyi ja lasiin kaatui se kaikkein puhutuin, himoituin ja hypetetyin olut eli äsken mainittu Westvleteren 12. Westy. W12. ”Maailman paras olut”. Jostain muistan kuulleeni, että panimo päiväisi parasta ennen –leiman kolmen vuoden päähän pullotuksesta, joten 18.11.2014 numerosarjalla varustettu olut oli maistohetkellä hieman toista vuotta vanha. Ei oikein kolahtanut ja hype jäi ymmärtämättä – maine tosin osaltaan vaikutti pettymyksen suuruuteen, mutta päätin jättää toisen pullon kellariin kehittymään, jonne se sitten vähän pääsi unohtumaankin. Ja hyvä että pääsi. Ajan mittaan Westy12:aa on tullut maisteltua pari putelia myöhemminkin ja parin vuoden iässä testatut ovat osuneet paremmin makuhermoon, mutteivat taivaallisiin tuntemuksiin kuitenkaan ole siivittäneet. Vastikään Jyväskylän Harry’sissä maistettu, varsin tuore (BBE 24.3.2019) yksilö sen sijaan oli mielestäni ”kamalaa”, kuten melko ylitsevuotavan teatraalisesti asiani ilmaisin. "Ihan jees" sopisi varmaan tuohon paremmin, mutta kerta menivät kysymään, notta "onko se nyt maailman parasta?" ei voinut kuin päätään pyöritellä. Hyvä belgi, ei sen enempää.

Vaikka etikettitaiteesta pidänkin,
on tässä jotain valtavan kaunista.

Hieman alle pari vuotta yli panimon määrittämän aikaleiman ikään yltänyt pullo sitten lopulta räjäytti pankin. Se oli herkullinen, intensiivinen, syvällinen ja monimuotoinen kokemus, jollaista ehkä olin jo pari vuotta sitten haikaillut. Kuulin tosin toisaalta, että eräs nelivuotias pullo oli jo kääntynyt kehityksessään laskusuuntaan, mutta omani tuntui porskuttavan iloisesti eteenpäin.

Panimon toinen, hieman kevyempi, edelleen hyvinkin kehuttu Westvleteren 8 sen sijaan vakuutti kesällä 2013 esitellen belgiosaamisen tasoa kauneimmillaan. Tuolloin puolentoista vuoden krouvin ylittänyt olut peittosi pari kuukautta aikaisemmin nautitun kollegansa heittämällä ja saattoi hyvinkin olla kehityskaarensa huipun lähellä, jollei jo pystyttänyt lippuaan valtauksen merkiksi. Nyt, reilu viikko sitten nautittu, samasta erästä lähtöisin oleva pullo oli jo parhaat päivänsä nähnyt – onhan sen parasta ennen päiväkin ollut jo 18.5.2014, mikä useille kasipotkuisille oluille voi olla jo käänteen tekevä aikamääre, ottaen huomioon jo valmiiksi pitkän päiväysajan. Poikkeuksiakin toki on, mutta tämä ei ollut sellainen.

Alla hieman sanailua maistokokemuksista varttuneempien yksilöiden kohdalla - pääroolissa paremmin toiminut ja yleisesti arvokkaampana pidetty Westvleteren 12. Tässä vielä toiston omaisena huomiona käsiteltävien oluiden erätietoja:

Westvleteren 12 - BBE 18.11.2014 - edellinen arvio samasta erästä vuoden 2013 keväältä.

Westvleteren 8 - BBE 18.5.2014 - edellinen arvio samasta erästä vuoden 2013 kesältä.

Katso myös Hankala asiakas -blogin vertailu: Westvleteren XII – 2016 vs. 2012

Westvleteren 12

Samea, hieman punertavan ruskea olut. Ei järin nätti ilmestys, sillä jonkin verran mujua leijailee näkymää sotkemassa – näin taisi olla tuoreemmassakin aikoinaan. Vaahto on kaunis ja oluttahan voi onneksi myös maistaa…

Mutta haistetaan ensin. Oijjojoi! Hunajaisia sävyjä, paahtuneen siirapin ja kuivaluumuisen, rusinaisen ruskean belgihedelmäisyyden verhoamassa, syvässä ja moniulotteisessa tuoksussa. Mausteista hiivaa on, samoin ehkä vienosti yrtteihin kääntyvää eksotiikkaakin. Anistapa en ole aikoihin oluestani poiminut. Miellyttävä vivahde, pitäisi varmaan tehdä ryhtiliikettä belgien suhteen taas…Jotain mallasleipäistä kauneutta tuossa tunnelmassa on mukana ja se toimii kyllä hyvin.

Ja maku, nyt on nektaria lasissa. Alku on pehmyt, syvä ja suussa sulavan tunnelmallinen. Rusinaa, kuivaluumuista ja –aprikoosista hedelmää, siirappikyllästettyä mallaslimppua ja kevyen paahtunutta karamellimaltaisuutta. Nopeasti esiin nousee kohtalaisen voimakas, anismainen yrttisyys, belgihiivainen mausteisuus sekä lopussa miellyttävän tujakka lakritsijuurinen ote. Alkoholi lämmittää ja kuumottaa poskia, runsaiden makujen sekamelska on kauniisti tasapainossa ja täytyy kyllä myöntää, että nyt on suuri olut lasissa. Todella intensiivinen ja intohimoinen kokemus.

Aiemmissa muisteloissa mainitaan runsaat hiilihapot, jotka ovat nyt tasaantuneet, joskin terävän pienikuplaisia edelleen ovatkin. Runko vastaanottaa nuo hyvin eikä aiheesta voi millään muotoa valittaa – hieno kombinaatio.

Tuomio: Klassikko kypsyi klassikoksi vuosien mittaan. En tiedä missä iässä on parhaimmillaan, mutta riittävän vanhana ainakin jumalaista.

Pisteet: 44/50

Westvleteren 8

Maultaan tummaa, kypsää - ja ehkä vähän ylikypsääkin - belgihedelmää tarjoileva kokonaisuus. Osa hedelmistä on kuivatummassa muodossa anismaisen yrttisyyden antaessa makuun oman, tärkeän leimansa. Jälkimaussa kohtalaista katkeruutta, yrttisyttä ja kevyen siirappista maltaisuutta mutta myös jotain salmiakin tapaista lääkemäisyyttäkin. Ehkä se on tuo anis, mikä saa ajatuksen harhailemaan. Mukava tunnelma, mutta ehkä hitusen tasapainoton.

Ajan mittaan jälkikaiku kärjistyy kuivemmaksi ja anismaisen likööriseksi. Tästä en niinkään välitä eikä tämä kypsyttely vaikuta aivan hirvittävän hyvin menestyneen. Lopputulema on hyvä, joskaan ei mainio saati klassikoksi nouseva.

Pisteet: 35/50